Avainsana-arkisto: journalismi

Oppeja Sipilän ja YLEn kahnauksesta

Human rights mind map, hand drawn concept

Lehdistönvapaus on erittäin tärkeä länsimainen arvo

Olen seurannut silmä kovana viime päivien uutisointia Pääministeri Juha Sipilästä ja YLEstä. Olen tehnyt seuraavia havaintoja:

  1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä
  2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista
  3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä

Pääministeri on Suomen merkittävin vallankäyttäjä. Demokraattisen, vuosisataisen toimintamallin mukaisesti hänen toimiensa pitäisi olla lehdistön kriittisen tarkastelun kohde numero yksi. Kansalaisten hyväksi. Pääministeri ei ole tavallinen ihminen vaan Suomen merkittävimmässä virassa ja hänellä on valta päättää elämistämme.

Toimittajat eivät voi olla ”neutraaleja ja objektiivisia” valtiovaltaa kohtaan. Tämä tieto tuntuu puuttuvan some-keskustelun perusteella useilta kansalaisilta sekä myös itse pääministeriltämme. Lainsäädäntöömme on esimerkiksi erilaisten keskeisten lakien esityksiin kirjoitettu pitkät pätkät lehdistön roolista ja yhteiskunnallisesta merkityksestä demokratialle. Se on olla tärkeän yhteiskunnallisen tiedon levittäjän lisäksi vallan vahtikoira, joka seuraa kriittisellä silmällä valtiovallan sekä poliitikkojen toimintaa ja pyrkii uutisoimaan havaitsemansa mahdollisetkin epäkohdat. Tämä siksi, jotta niistä heräisi julkista keskustelua, jonka nojalla kansalaiset voisivat itse päättää kantansa valtiovallan toimista. Mikäli toimittajat julkaisisivat vain oikeusjuttujen tuloksista ja viranomaistoimista, oltaisiin toimivan, demokraattisen järjestelmän näkökulmasta jo myöhässä.

Toimittajan pitäisi siis uutisoinnissaan olla puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta valtaapitäviä kohtaan kriittinen.

YLEn toimittajat tarkastelivat aihettaan monelta kantilta. Muun muassa paljastui, että pääministeri ei selvitä esteellisyyksiään, vaikka hallintolain mukaan pitäisi. Pääministeri ei siis noudata tältä osin lakia. Tämä on iso uutinen ja kaipaisi lisätarkastelua – jota ei nyt saada, koska asiaa koskevat jatkojutut hyllytettiin.

Ylimmän laillisuusvalvojan kannanottoa saadaan odottaa ja se ei tule olemaan selkeä puoleen eikä toiseen. Hän laatii pitkän paperin toisaalta-toisaalta -pohdintaa, joka annetaan pääministerille tiedoksi.

Tämä on juuri sellainen asia, joka on käytännössä lain harmaalla alueella mutta josta kansalaisten pitäisi itse saada muodostaa oma kantansa. Se ei onnistu ilman joukkoviestimiä.

2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista

Ylellä harjoitetaan ratkaisukeskeistä journalismia: kun huomataan ongelma, yritetään löytää sen syyt ja ratkaisuja siihen esimerkiksi asiantuntijoilta ja seurataan asia loppuun asti. Ei ole kyse siis yksittäisestä jutusta, vaan aiheesta, jonka parissa toimittajat ahertavat ja sen prosessin aikana syntyy useita erilaisia juttuja, kuten analyysejä aiheesta ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Mielestäni tämä on parempi tapa harjoittaa journalismia kuin vain tehdä yksi iso juttu ja sitten siirtyä toiseen aiheeseen, ikään kuin jättää jutut aina kesken. Uutisoi-ja-unohda -linjan sijaan aiheen pitkäjänteinen käsittely mahdollistaa erilaiset kommentit ja uusien esiin tulevien havaintojen tarkastelun. Mutta kun tämä pitkä prosessi tuntuu varmasti jutun kohteesta ikävältä – siitä ei pääse helpolla eroon – niin moni yleisöstä seuraava kutsuukin tätä ajojahdiksi.

Toisaalta jutun kohde (Sipilä) ei tajua, että niitä juttuja tulee koko ajan! Jos ei ehdi juuri tätä juttua kommentoimaan, niin seuraavaan ehtii kyllä. Tai sitten jopa siitä haastattelusta tehdään kokonaan oma uutisensa, joka edelleen liittyy tähän samaan juttujen sarjaan.

Haluan tässä painottaa, että nythän toimittajien jutuissa ei ole ollut mitään virheitä, joita olisi pitänyt korjata! Sipilä olisi halunnut päästä kommentoimaan tiettyä uutista, johon ei ollut pakottavaa tarvetta: jutun aineisto oli hankittu muualta kuin Sipilältä itseltään, esimerkiksi viranomaisten asiakirjoista. Toimittajat kykenivät siis luottamaan siihen, että faktat olivat hallussa.

Toistan: toimittajien jutuissa ei ollut mitään virheitä, joita Sipilän olisi tarvinnut korjata. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta vaatia toimittajien juttuja korjattaviksi – vain omien haastattelujensa suoria sitaatteja tällainen koskee ja nythän niitä ei ollut.

3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

Ruben Stillerin Pressiklubi-ohjelman aihe on käsitellä viime aikoina mediassa käsiteltyjä asioita, erityisesti politiikan alueelta. Totta kai hän tuolloin käsittelisi pääministeri Sipilää ja Terrafamea. Ohjelman formaatti on etukäteen käsikirjoitettu ja lukkoon lyöty, Sipilän mainitsematta jättäminen olisi ollut aivan tietoinen poikkeus. Stiller ei halunnut tätä tehdä, jolloin hän sai kirjallisen varoituksen esimieheltään. Ylen johto uhkasi Stilleriä potkuilla, jos hän jatkaisi journalistisella linjallaan.

Stillerin ohjelma on irrallaan Ylen uutisista ja satiiria sekä kommentointia muusta uutisoinnista. Se ettei hän saanut näin tehdä oli puhdasta painostusta ja uhkailua potkuilla – median vaientamista. Paine tuli ehkä ulkoa, mutta tähän (itse)sensuuriin syyllistyi toimitus itse, johdon toimesta.

EDIT: klo 15:15 – saadun palautteen perusteella tarkennan tekstissä, kenen moka mikäkin ja missäkin kohdassa on. 😉 Lyhyesti: 1. suuren yleisön, PM:n ja Ylen johdon virhe, 2. PM:n ja suuren yleisön virhe, 3. YLEn johdon virhe

EDIT: klo 15:25 – lisäksi kohta 2. oli tarkoitettu toimittajille – että tajuaisivat, että nykyinen tapa tehdä journalismia ratkaisukeskeisesti voi johtaa ikään kuin rakenteellisista syistä toistuviin ongelmiin, kun se nähdään ajojahtina. Ehkä sovittelujournalismi voisi tuoda parempia tuloksia Suomen kontekstissa?

Journalismi ja paikallisdemokratia syntyvät uudestaan kuin Feenix-lintu

Kuvassa heräävä paikallisjournalismi

Kuvassa heräävä paikallisjournalismi

Tänään luin hyvän ja herättävän kommenttipuheenvuoron, jossa yhdistyy muutama itseäni rassannut asia. Tekstissä YLEn Jari Korkki kertoo, kuinka eduskunnan puhemiehen sanoista luotiin (taas yhden kerran) käsittämätön some-kuohunta.

On journalisteja ja ”journalisteja”: toiset keskittyvät yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin ja toiset (itse synnyttämiinsä) kohuihin. Tässä tietysti on taustalla se usein huomautettu tosiasia, että kohu myy. Mutta minä väitän ja ennustan, että muutos on meneillään ja muutos on tulossa. Sosiaalisen median synnyttämä sosiaalinen emansipaatio aikaansaa paikallisdemokratian uuden kukoistuksen ja ihmisten uusrationalisoitumisen, joka sytyttää suomalaisen paikallisen vaikuttamisen vihdoinkin siihen ideaaliseen liekkiin, jota yhteiskuntamme ei vielä koskaan ole nähnytkään.

Vähän perusteluja moisille väitteille

Lyhyesti: Uusi yhteiskunnallinen todellisuutemme sosiaalisen median myötä on rikkonut yhteiskunnalliset hierarkiamme ja tehnyt meistä kaikista paljon aiempaa tasavertaisempia. Emme vain vielä ole tajunneet sitä.

En ole erityisemmin kiinnostunut tieteellisessä mielessä sosiaalisen median teorioista, koska olen pragmaatikko. Uskon jo käsillä olevan teoriaa, joka erittäin hyvin selittää ja ennustaa nykytilannettamme, eikä vastaan ole vielä tullut ilmiötä, josta olisin ollut täysin tyrmistynyt ja pihalla: ”että miten voi olla näin?!”.

Suurin yleiskäsitys, joka mielestäni selittää sosiaalisen median perimmäisen merkityksen, on niinkin vanha klassikko kuin Marshall McLuhan ja ”the medium is the message”. Tarkemmin sanottuna:

Käyttämämme media muodostaa sosiaalisen hierarkiamme, suhtautumisemme toisiin ihmisiin sekä jakaa vallan.

Massamedian aikakaudella journalisti oli portinvartija, jonka kautta eliitti puhui lehtien sivuilta passiivisille massoille. Sosiaalisen median aikakausi on rikkonut tämän kuvion. On tapahtunut todellinen emansipaatio, jossa passiivinen massa on muuttunut potentiaalisiksi subjekteiksi. Nykyisin todellakin kuka tahansa voi tehdä ja julistaa mitä vain ja saada miljoonayleisön. Hierarkiat romahtavat ja väki yhdenvertaistuu.

Kaikki tämä on mielestäni yhteiskunnalle valtavaa edistystä ja parempaa maailmaa. Mutta ei mikään ilmiö ole mustavalkoinen, pelkästään hyvä tai paha. Tasa-arvoistumisemme on johtanut myös yhteisen todellisuuden pirstaloitumiseen ja tätä kautta tehottomuuteen. Käytännössä: kun enää ei seurata vain lehtien sivuilta Kekkosta, vaan somesta serkkuja, työkavereita, julkkiksia ja mitä lie, omista alakulttuureista puhumattakaan, palaamme eräällä tapaa ajassa taaksepäin kyläyhteisömalliseen viestintää sen huonoinekin puolineen.

Miksi nyt sitten sosiaalinen media on täynnä törkyä, vihaa, purnausta ja tissiviihdettä? Koska vaikka todellisuutemme ja yhteiskunnan rakenteemme on perustavalla tavalla muuttunut, muuttuu kulttuuri paljon hitaammin. Asenteiltaan valtaosa väestä on edelleen passiivisia alamaisia, jotka odottavat kaiken olevan herrojen vastuulla ja odottavat asioiden kuuluvan heille ja heidän hoidettavikseen – he odottavat ylhäältäpäin saapuvaa, vastuusta vapauttavaa puhetta. Kun asiat ovatkin sekaisin, vaikuttaa maailma järjettömältä kaaokselta. Ihmiset eivät osaa tulkita sirpaloitunutta mediamaailmaa ja seuraavat passiivisena laumana sitä mitä tarjotaan, kimpoillen minne mihinkin.

Vaan ei kaikki, eikä pian niin monikaan, näin uskon. Sillä siitä huolimatta, että mediatodellisuutemme on ollut hierarkinen, on yhteiskuntamme oikeasti toimiva demokratia. Kuka tahansa voi vaikuttaa niin politiikkaan kuin elämäänsäkin ja toimia valtavasti paikallistasolla. Yksinkin pääsee pitkälle, mutta kun ymmärtää, että lähes kaikki tehokas työ vaatii isomman porukan toimintaa, alkaa tehokkaampi verkostoituminen ja vaikuttaminen. Olosuhteet mahtavalle paikallisdemokratialle ovat jo olemassa – olemme rakenteellisesti lain ja järjestelmien pohjalta lähtökohtaisesti avoin yhteiskunta. Mitä enää tarvitaan, on kulttuurin muuttuminen vastaamaan yhteiskunnallisen rakenteemme todellisuutta. Ja kyllä sekin muutos tapahtuu, koko ajan. Valtakunnallisella tasolla avoimuusopissa olivat tällä viikolla Valtionvarainministeriön virkamiehet, tästä otti varmasti oppia koko hallinto-Suomi.

Kansalaisten kulttuurin kannalta nykyinen pakolaiskriisi on onnenpotku. Yhteiskunnallisesti vakava ongelma pakottaa kulttuurinmuutokseen, kun asiat, ihmiset, asenteet ja ideologiat pakosti törmäävät. Tällaisissa törmäyksissä lähtökohtaisesti vahvemmilla on asiat, joita vallitseva rakenne tukee. Onneksi olemme koulutettua, tasa-arvoista ja fiksua kansaa, siksi emme suuressa mittakaavassa hölmöile yksilöinä. Sen sijaan luin Keskisuomalaisesta aamulla, että peräti 7 000 vapaaehtoista auttaa jatkuvasti pakolaisten vastaanottamisessa  – tämä on loistava esimerkki siitä, että yksilöt ovat tajunneet voivansa toimia ihan itse, mutta porukalla. Tällaiset kokemukset ja opit jäävät vaikuttamaan. Toimimisessa, ongelman ratkaisussa ja toiseuden kohtaamisessa tapahtuu hyviä asioita ja kokemuksia, jotka palkitsevat ja vievät eteenpäin. Esimerkiksi tämä:

Sitten on niitä ikävämpiä ilmiöitä. Väkivaltaisia iskuja turvapaikanhakijoita kohtaan ym. Mutta kuten sanoin, nämä ovat suomalaisilta harvinaisia yksilöiden hölmöilyjä. Sen sijaan saattaa tulla järkytyksenä, mutta minun mielestäni maahanmuuttajia vastaan tehdyt mielenosoitukset ja perussuomalaisten hallitusrooli ovat erinomaisia ja hyviä asioita. Kahdesta syystä:

Ensinnäkin asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Perussuomalaisten leiristä on tullut paljon asiallista ja hyvää huomiota muun muassa:

  • puhdas matematiikka: jos päivittäin tulee vähintään tietty määrä ihmisiä, tulee vuodessa porukkaa näin paljon. Kaikki tämä maksaa yhteensä näin paljon – onko meillä rakenteet ja muut asiat kunnossa hoitamaan nämä asiat?
  • järjestelmäkritiikki: moni nykyinen kotouttamistoimemme on tehotonta, kallista ja ihmisiä passivoivaa sekä alentavaa.
  • kulttuurikritiikki: on lapsivaimoja, naisia kohtaan täysin hyväksymättömiä asenteita ja sotarikollisia.

Nämä seikat ovat olennaisia asioita kriisin yhteiskunnallisessa ratkaisemisessa. Ja nämä huomiot tulevat esille, koska demokratiassa näitä ajatuksia saa esittää.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset alkavat itse toimimaan. He pääsevät sanomaan, että heitä huolestuttaa vakavasti asiat ja että nykyinen kehitys uhkaa heille tärkeitä asioita. Ja he voivat tehdä tämän demokratian sallimin menetelmin. Aivan samoin kuin nuo SPR:ää auttavat, myös nuo mielenosoittajat ovat lähteneet ihan liikkeelle ja olemaan passiivisten kansalaisten sijaan aktiivisia kansalaisia.

Toiminnan kautta ihminen kehittyy. Niin perussuomalaiset kuin SPR:n vapaaehtoiset voivat oppia tapahtumien etenemisen ja yhteisen toiminnan kautta jotain aivan uutta, joka pistää heidän maailmankuvaansa myllerrykseen. Mutta ennen kaikkea: he oppivat, että voivat toimia ja heillä on käsissään valtaa vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen.

Ennustus:

Edellisten pohdintojen myötä siis ennustan: kiinnostus paikallisdemokratiaan tulee kasvamaan eksponentiaalisesti. Kuntien osallistavat ohjelmat tulevat kovaan käyttöön, nimenomaan kovaan, koska kritiikkiä ja runnomistakin tapahtuu. Demokratia.fi -portaalille tulee käymään samoin. Lisäksi paikallismedioiden kovalle, yhteiskunnallisesti merkittävälle ja poliittiselle sisällölle tulee kasvavaa kysyntää. Kysytyn paikallisen journalismin rooli tulee olemaan keskeinen ja se alkuperäinen: antaa yhteiskunnallisen, ongelmanratkaisukeskeisen keskustelun polttoaineeksi olennaista, faktapohjaista yhteiskunnallista tietoa.

Tiedotteen laatimisesta osa 2: Toimittajien paheellisuudesta

Eikä mennyt kauaa kun jo piti kirjoittaa tarkentava blogaus. Edellinen postaukseni siis käsitteli Tiedotteen laatimista.

Ja tässä se tarkennus lyhyesti: toimitusten käytännöt eivät noudata journalistiikan ideaalia.

Ja sitten vähän pitemmälti. Eli keskustelu lähti liikkeelle huomiosta, että oppimateriaalissa sanotaan tiedotteen ominaisuuksiin kuuluvan, että se on hyvin lyhyt ja kattaa lähinnä sen hiotun, asiallisen uutiskärjen ja vähän päälle. Ja kuitenkin on esimerkiksi http://deski.fi ssä valmiita, pitkiä artikkeleita, jotka vielä menevät ihan hyvin läpi lehtiin sellaisinaankin. Missä vika?

No, se perinteinen tiedotteen tehtävä on ollut tarjota lyhyesti uutinen, tieto toimittajille, jotta he voisivat sen pohjalta tehdä jutun. Eli ideaali on, että toimittajat tekevät itse juttunsa, haastatellen ja kirjoittaen, ilman että suoraan laittavat yritysten tai viranomaisten kynästä tullutta tekstiä lehtiensä sivuille. Jotta olisi sellaista objektiivisuutta siinä. Mutta kun toimittajilla ei tänä sähköisenä aikakautena enää ole tähän aikaa, laatii moni suoraan tiedotteesta valmiin lehtijutun. Tällöin he tarvitsevat materiaalia, jota voi copy/pastettaa. Tällaiseen tyyliin on monet tiedotteet tehty esim. http://deski.fi/ -sivustolla. Ja ihan hyviä juttuja siellä onkin. Mutta mielestäni se ”oikeaoppinen” tyyli on tämä: itse tiedote on hyvin lyhyt, asiauutinen, ja siihen loppuun voi sitten laittaa linkin lisämateriaaliin, jossa voi olla vaikka valmis artikkeli toimitusten vapaaseen käyttöön. Ja mielellään paljon kaikkea muuta sälää.

Näin ne toimittajat, jotka pakosta joutuvat työssään copy/pastettamaan, voivat niin tehdä (joissakin toimituksissa, kuten ilmeisesti esim. Mashablessa, on toimittajilla jopa kuuden jutun päiväkiintiö), ja ne, jotka kykenevät tekemään juttunsa itse, voivat niin helpommin tehdä.

Siitä, juuri miten paljon toimitukset leikkaa/liimaavat paljastuu esimerkiksi tästä mainiosta Viestinnän tutkimuskeskus CRC:n tutkimuksesta Leikkaa–liimaa-journalismia? Lisäksi ilmiön paheksuttavuuteen pohjautuu käsite churnalismi ja esimerkiksi http://churnalism.com/ on työkalu, johon voi pistää englanninkielisiä uutisia copy/pastella ja katsoa, miten yksi yhteen ne ovat tiedotteisiin (ja toisin päin).

Väitän, että viestinnän ammattilaisten eettinen, yhteiskunnallinen velvollisuus, on auttaa toimittajia toteuttamaan heidän arvokasta, journalistista tehtäväänsä. Eli vaikka journalismin kriisi mahdollistaakin juttujen saamisen lähes sellaisenaan lehteen, niin tätä mahdollisuutta ei saisi hyväksikäyttää!