Avainsana-arkisto: Etiikka

Eettinen viestintä ei selviä ilman hyvää ympäristöä

Business man with ace up his sleeve

Pelaako viestintäsi avoimin vai suljetuin kortein?

Kirjoitin viime vuonna hallintarekisterin viestintäkohun aikoihin siitä, kuinka strateginen viestintä voi olla eettisesti pahaa (osa 1 ja osa 2). Painotan, että lähtökohtaisesti strateginen viestintä voittaa läpinäkyvän, avoimen ja eettisen viestinnän. Jälkimmäinen on kuin kataja: onnistuessaan kestävä, joustava ja särkymätön, mutta vaatii juuri oikeanlaisen kasvualustan tai kuolee.

Käsitän strategisen viestinnän tavoitteellisena, suunnitelmallisena toimintana. Siinä analysoidaan toimintakenttä ja sen eri toimijat, luodaan kilpailutilanteen pohjalta tai sen huomioiva voittoisa strategia sekä määrätietoisesti toteutetaan sitä. Kyseessä on siis keino päihittää vastustus ja saada aikaiseksi halutut asiat. Ongelma tässä on se, että tällaisella lähestymistavalla itse asiassa luodaan vastustajat ja kilpailua sinne, missä sitä ei edes tarvita tai minne se ei kuulu. Näin on erityisesti julkisella puolella. Toimittajilla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli, joka on huomioitu esimerkiksi lainsäädännön erioikeuksilla. Toimittajat eivät ole viranomaisten vastapuoli, vaan tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita, joita täytyy huomioida vaan ei manipuloida.

”Julkishallinnossa on syytä jatkuvasti myös viestinnässä pitää mielessä, mistä on kysymys: Julkisuusperiaatteen tarkoituksena ei ole markkinoinnin keinoin selittää hallinnon toimintaa eikä suojella päätöksentekijöitä, vaan antaa ihmisille mahdollisuus muodostaa kelvollisen tietopohjan perusteella käsityksensä yhteisistä asioista, valvoa vallankäyttäjiä ja vaikuttaa vallankäyttöön.”

Anna-Riitta Wallin

Toinen asia sitten on se, että myös avointa ja läpinäkyvää viestintää ajava viranomainen voi joutua strategisen viestinnän uhriksi. Hyvä esimerkki tästä ovat erilaiset kaavoitusasiat, joissa joku yksityinen henkilö tai yhdistys vastustaa kaavamuutosta valittamalla, venyttämällä ja hankaloittamalla kaikissa mahdollisissa tilanteissa, vaikka tietäisi, etteivät esimerkiksi valitukset mene läpi; viranomaisen on viestittävä avoimesti kaavoitusprosessi, vastustaja voi pelata suljetuin kortein ja juonia jarruliikkeensä kaikessa rauhassa.

Eettinen, läpinäkyvä ja avoin viestijä on siis altavastaajana aina: eettinen pelaa avoimin kortein ja koittaa yhteistyötä sekä kaikkien kaveruutta, strateginen pelaa suljetuin kortein ja ajaa henkilökohtaista etuaan ja muiden kampitusta joka mutkassa. Ainoa keino eteenpäin on se, että ympäristö palkitsee ja tukee eettistä ponnistelua sekä rankaisee ”pahantekijöitä”. Oli kyseessä sitten yritysten kilpailutilanne, julkisten viranomaisten toiminta tai kolmannen sektorin sisäinen peli. Tällöin pelisäännöt muuttuvat ja strateginen pelaaminen alkaa toimia itseään vastaan. Valitettavasti tällainen hyvän viestinnän konteksti on vallalla vain riittävän isossa mittakaavassa – esimerkiksi paikallispolitiikassa paikallismedia ei ole riittävän vahva tai paikalliset aktivistit riittävän organisoituneita, sama koskee laajalti yrityssektoria sekä esimerkiksi ammattijärjestöjä. Tällaisessa tilanteessa eettisen, hyvän viestijän on pyrittävä kohti ideaalia mutta samalla ymmärtäen strategisen viestinnän ”reaalipoliittiset” seuraukset.

Strateginen viestijä voi toimia yksin, mutta avoin, läpinäkyvä viestijä tarvitsee liittolaisia – yleisöä ja yhteistyökumppaneita. Lääke likaisen tilanteen parantamiseksi on sammumaton idealismi, sinnikkyys ja aktiivinen keskustelu verkostojen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä terävä pelisilmä kentän tilanteen ymmärtämiseksi.

”The price of freedom is eternal vigilance.”

–Leonard H. Courtney

Tutkimus- ja innovaationeuvoston uudistusehdotukset = leikkauslista

Joskus poliitikon on hankala sanoa asioita suoraan. Erityisesti silloin, jos sanottavana on jokin ikävä asia. Tällöin poliitikko voi sortua älylliseen epärehellisyyteen. Jos ei varsinaiseen valehteluun, niin melkoiseen sumutukseen. Eli sanat vähän niin kuin käsittelevät asiaa, mutteivat juuri kerro siitä mitään.

Helsingin Sanomat uutisoi tutkimus- ja innovaationeuvoston asiakirjasta, jossa esitetään uudistuksia korkeakoulujärjestelmään. Asiakirja ohjaa valmistelevia virkamiehiä.

Uutinen listasta on aiheuttanut tutkijoiden parissa melkoista ihmetystä, suuttumusta ja suoranaista äimistymistä, koska se vaikuttaa suorastaan järjenvastaiselta. Siinä lisätään vähentämällä ja parannetaan heikentämällä.

Lista vaikutti minustakin tavattoman epäloogiselta, kunnes onnistuin kääntämään sen! Sitten se oli ihan selkeä ja toimiva! Katsokaas, näin se menee:

  1. Tutkimus- ja innovaationeuvoston uudistuksia käsittelevä asiakirja = korkeakoulujen leikkauslista.
  2. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut saatetaan yhdistää = Korkeakoulujen määrä puolitettava tai vähennettävä kolmannekseen.
  3. Liian pienet laitokset sekä opetus- ja tutkimusyksiköt pitää lopettaa = yksiköt, joissa ei juuri kierrä rahaa, pitää lakkauttaa.
  4. Yliopistojen pitää vähentää tutkijoita = (opetus)henkilökuntaa pitää vähentää dramaattisesti.
  5. Tutkijat voisivat kokeilla yrittäjyyttä ja palata sitten takaisin yliopistoon = järjestäkää asiat siten, että mikäli vahingossa erotetaan joku toiminnan kannalta olennainen henkilö, on takaovi raollaan hänen takaisin palkkaamista varten.
  6. Korkeakoulujen täytyy tehdä enemmän yhteistyötä teollisuuden ja liike-elämän kanssa = Meillä ei ole varaa rahoittaa korkeakouluja. Tarvitaan uusia rahoittajia.
  7. Lukukausimaksuja tulee saada kerätä laajemmin = Sama kuin edellinen.

Näin! Ja nyt valmisteleva asiakirja onkin jo ihan looginen kokonaisuus. Ihan perinteinen leikkauslista.

Ymmärrän kyllä, että Suomella menee huonosti ja että jostain pitää leikata. Käsitän senkin, että esimerkiksi korkeakoulutettuja koulutetaan yli tarpeen. Puolestani vaikka kaikki korkeakoulut voisi supistaa yhteen ja tehdään yksi tosi hyvä Helsingin Yliopisto. Se voisi olla globaalissa mittakaavassa ihan fiksu liike.

Mutta minä en hyväksy älyllistä epärehellisyyttä. Se on väärin. Ja jopa vaarallista. Jos henkilö elää vaikka sosiaaliturvan varassa, niin kannattaako hänelle ilmoittaa tuen lakkautuksesta kirjeellä, josta ei saa mitään selkoa? Vasta tuen loppuminen sitten herättää.

Vaalit on tulossa. Eikä ääntäni ansaitse yksikään puolue, jonka edustaja on mukana moisessa sumutuksessa.

(Ellen sitten saa jokaista muutakin puoluetta kiinni vastaavasta koijauksesta. Jolloin pitänee sitten olla välittämättä puolueista ja äänestää sitä kuuluisaa ”hyvää tyyppiä”…)

Syy, miksi tiedottajien on tehtävä toimittajien hommat

Edellisen postaukseni Tiedotteen laatimisesta osa 2: Toimittajien paheellisuudesta päätin näin:

”Väitän, että viestinnän ammattilaisten eettinen, yhteiskunnallinen velvollisuus, on auttaa toimittajia toteuttamaan heidän arvokasta, journalistista tehtäväänsä. Eli vaikka journalismin kriisi mahdollistaakin juttujen saamisen lähes sellaisenaan lehteen, niin tätä mahdollisuutta ei saisi hyväksikäyttää!”

Tämä kirvoitti kysymyksiä ja vastaväitteitä. Tässä paras eli kattavin ja kaikki asenteet ja ihmettelyt tiivistävä lainaus:

”Uutisen ja tiedotteen raja tekstinä on niin häilyvä, että tiedottaja voi vaan taputella itseään selkään hyvästä tiedotteesta ja nauraa toimittajille, joilla ei ole aikaa tai osaamista tehdä parempaa. Pääasia, että organisaation asia pääsee lehteen ja mikä vielä parempaa, jos se oma teksti menee sellaisenaan läpi. Ne tiedotteetkin on ihan samalla lailla uutisten kanssa usein vain tekstimassaa ja tiedotteesta hypätään toiseen. Hoitakoon toimittajat ovat omat eettiset velvollisuutensa ja tehköön juttunsa uusiksi tiedotteen pohjalta ilman copy/pastea. Ei sitä tartte tiedottajien yrittää. Tiedottaja hoitakoon omat eettiset juttunsa organisaatiossa ja sen sisällä. Mistä se tiedottaja tietää muuten, että nyt pystyn käyttämään journalismin kriisiä hyväkseni ja saan tiedotteen lehteen?”

Avaan nyt alkuperäistä väitettäni sekä vastaan vastaväitteisiin.

Lähden liikkeelle niistä rakennuspalikoista, joiden varassa väitteeni seisoo: Etiikka on hyvän ja pahan, oikean ja väärän tutkimusta. Etiikka vallitsee kaikkialla ja kaiken aikaa, kaiken yläpuolella. Mikään tässä maailmassa (kuten talouselämä) ei ole amoraalista, etiikan tuolla puolen. Jürgen Habermasia lainaten, etiikan tehtävä on Immanuel Kantin ajoista lähtien vastata ennen kaikkea kysymykseen, miten meillä olisi hyvä, oikeudenmukainen yhteiskunta. Tätä on etiikka. Sitten meillä on moraali, joka on paikallisen yhteiskunnan käsitys oikeasta ja väärästä. Ja sitten on laki ja säädökset, jotka ovat vallassa olevan tahon määräysnormisto. Demokratiassa tätä pitää noudattaa, koska demokratia on oikeudenmukainen tapa valita johto.

Esimerkiksi viestinnän ammattilaisten eettisissä ohjeistuksissa, kuten Code of Athensissa tai ProComin eettisissä ohjeissa, kielletään manipulaatio. Manipulaatio eroaa persuaasiosta, suostuttelusta, siten, että manipulaatiossa yritetään piilotella tietoisesti jotain olennaista. Manipulaatio seuraa, jos ihminen yrittää suostutella tai uskotella toiselle jotain joko vääristellen tosiasioita ja/TAI pimittäen tietoisesti ikävän seurauksen tästä toimesta. Tilanne on persuaasiota silloin, jos kaikki kortit ovat avoimesti pöydällä. Niitä saa kaunistella, rehellisesti omasta näkökulmasta: ”haluaisimme, että tekisimme A:n. Tästä on toki seurauksena myös B, mutta se ei mielestämme ole kovinkaan merkittävä juttu”. Mutta manipulaatioksi tilanne menee, jos ikävää asiaa B ei mainita. Esimerkiksi jos Talvivaaramainen yritys ilmoittaa, että kaikki on ok samalla kun lasketaan myrkkyä maastoon. Pitäisi sanoa, että ”nyt meillä muuten pääsee myrkkyä maastoon, mutta meidän mielestä tilanne on hallinnassa, koska…” ja perustelut perään.

Muutama vastaus yleensä tässä vaiheessa esitettyihin kysymyksiin:

  • ”Mitenkäs mainokset, niissähän sitten manipuloidaan sumeilematta??” Mainokset ovat erikoistilanne, joissa ei manipuloida. Nimittäin jos tarkoituksena on saada meidät ostamaan jokin tuote. Mainoksissakaan ei saa valehdella, mutta katsotaan, että jos mainos on selkeästi mainos tai sijaitsee mainokselle varatulla paikalla, niin ihmiset kyllä tietävät, että nyt yritetään saada meitä ostamaan jotain. Tällöin peli on selvä. Mutta jos journalisti kirjoittaa suoraan tiedotteesta, suodattamatta tietoa välissä, niin tilanne on todellisen asian kertojan piilottelusta. Kyse on tällöin manipulaatiosta.
  • ”Mitenkäs poliitikot, nehän manipuloivat koko ajan??” Osittain tähän pätee sama kuin mainoksiin. Mutta poliitikot eivät saisi manipuloida. Meillä poliitikkoja on jäänyt kiinni suoranaisesta valehtelusta ilman mitään seurauksia. Muissa länsimaissa heidät olisi painostettu eroamaan. Ideologinen manipulointi on nimeltään propagandaa (erittäin hyvin tätä käsittelee esimerkiksi Larson).

Juuri tämän manipulaation vastainen taistelu, niin viranomaisten, yritysten kuin kansalaisjärjestöjenkin osalta on journalistiikan yhteiskunnallisen tehtävän ytimessä. Mutta copy/paste-journalismin, churnalismin, aikakaudella tätä tehtävää lyödään laimin. Paikkakunnalla ei ole sheriffiä.

”Mistä se tiedottaja tietää muuten, että nyt pystyn käyttämään journalismin kriisiä hyväkseni ja saan tiedotteen lehteen?”

Lainaan yritysetiikkaan erikoistunutta professoria Tuomo Takalaa. Hänen mukaansa:

  1. Eettinen ihminen pyrkii tietämään asioita ja ymmärtämään niitä. Ihminen on epäeettinen, jos ei halua tietää asioiden todellista tolaa!
  2. Kukaan ei ole täydellinen, eikä ihminen voi tietää kaikkea. Mutta eettinen ihminen pyrkii hyvään mahdollisuuksiensa mukaan. Ihmisen (organisaatiossakin toimivan ihmisen) voidaan velvoittaa toimivan oikein niissä olosuhteissa, joissa on, niine tietoineen, joita hänellä on.

Tilanne tiedotteen lähettämisessä churnalistille on vähän sama, kuin jos poliisia ei ole näköpiirissä, niin saako silloin ajaa ylinopeutta? Ei saa. Eikä tehdä mitään muutakaan lainvastaista tai edes moraalitonta. Jos sheriffiä ei ole paikkakunnalla, niin se on kunnon kansalaisten pyrittävä pitämään moraalinsa niin korkealla tasolla, ettei meno muutu villiksi länneksi. Miksi tätä on vältettävä, on perusteltavissa:

  1. maalaisjärjellä
  2. yleisellä etiikalla (Kant, Rawls, Habermas, vähän mikä vain)
  3. organisaatioetiikalla, kuten esimerkiksi stakeholder-etiikalla (Robert Phillips)

Uutisen ja tiedotteen raja ei ole häilyvä, jos tiedote = uutinen. Tämä voi johtua joko siitä, että a) toimittaja on copy/pastettanut uutisen, b) tiedottaja on kirjoittanut niin uutismaisesti jo alkuperäisen tiedotteen, että sen voi laittaa sellaisenaan lehteen. Mikäli tilanne on b, niin silloin kaikki on ok. Journalisti on suodattanut tekstin ja arvioinut sen olevan validia tietoa. Mutta jos tilanne on a, niin hyvä tiedottaja suree yhteiskuntamme puolesta.

Lähteitä:

Tiedotteen laatimisesta osa 2: Toimittajien paheellisuudesta

Eikä mennyt kauaa kun jo piti kirjoittaa tarkentava blogaus. Edellinen postaukseni siis käsitteli Tiedotteen laatimista.

Ja tässä se tarkennus lyhyesti: toimitusten käytännöt eivät noudata journalistiikan ideaalia.

Ja sitten vähän pitemmälti. Eli keskustelu lähti liikkeelle huomiosta, että oppimateriaalissa sanotaan tiedotteen ominaisuuksiin kuuluvan, että se on hyvin lyhyt ja kattaa lähinnä sen hiotun, asiallisen uutiskärjen ja vähän päälle. Ja kuitenkin on esimerkiksi http://deski.fi ssä valmiita, pitkiä artikkeleita, jotka vielä menevät ihan hyvin läpi lehtiin sellaisinaankin. Missä vika?

No, se perinteinen tiedotteen tehtävä on ollut tarjota lyhyesti uutinen, tieto toimittajille, jotta he voisivat sen pohjalta tehdä jutun. Eli ideaali on, että toimittajat tekevät itse juttunsa, haastatellen ja kirjoittaen, ilman että suoraan laittavat yritysten tai viranomaisten kynästä tullutta tekstiä lehtiensä sivuille. Jotta olisi sellaista objektiivisuutta siinä. Mutta kun toimittajilla ei tänä sähköisenä aikakautena enää ole tähän aikaa, laatii moni suoraan tiedotteesta valmiin lehtijutun. Tällöin he tarvitsevat materiaalia, jota voi copy/pastettaa. Tällaiseen tyyliin on monet tiedotteet tehty esim. http://deski.fi/ -sivustolla. Ja ihan hyviä juttuja siellä onkin. Mutta mielestäni se ”oikeaoppinen” tyyli on tämä: itse tiedote on hyvin lyhyt, asiauutinen, ja siihen loppuun voi sitten laittaa linkin lisämateriaaliin, jossa voi olla vaikka valmis artikkeli toimitusten vapaaseen käyttöön. Ja mielellään paljon kaikkea muuta sälää.

Näin ne toimittajat, jotka pakosta joutuvat työssään copy/pastettamaan, voivat niin tehdä (joissakin toimituksissa, kuten ilmeisesti esim. Mashablessa, on toimittajilla jopa kuuden jutun päiväkiintiö), ja ne, jotka kykenevät tekemään juttunsa itse, voivat niin helpommin tehdä.

Siitä, juuri miten paljon toimitukset leikkaa/liimaavat paljastuu esimerkiksi tästä mainiosta Viestinnän tutkimuskeskus CRC:n tutkimuksesta Leikkaa–liimaa-journalismia? Lisäksi ilmiön paheksuttavuuteen pohjautuu käsite churnalismi ja esimerkiksi http://churnalism.com/ on työkalu, johon voi pistää englanninkielisiä uutisia copy/pastella ja katsoa, miten yksi yhteen ne ovat tiedotteisiin (ja toisin päin).

Väitän, että viestinnän ammattilaisten eettinen, yhteiskunnallinen velvollisuus, on auttaa toimittajia toteuttamaan heidän arvokasta, journalistista tehtäväänsä. Eli vaikka journalismin kriisi mahdollistaakin juttujen saamisen lähes sellaisenaan lehteen, niin tätä mahdollisuutta ei saisi hyväksikäyttää!