Avainsana-arkisto: demokratia

Oppeja Sipilän ja YLEn kahnauksesta

Human rights mind map, hand drawn concept

Lehdistönvapaus on erittäin tärkeä länsimainen arvo

Olen seurannut silmä kovana viime päivien uutisointia Pääministeri Juha Sipilästä ja YLEstä. Olen tehnyt seuraavia havaintoja:

  1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä
  2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista
  3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä

Pääministeri on Suomen merkittävin vallankäyttäjä. Demokraattisen, vuosisataisen toimintamallin mukaisesti hänen toimiensa pitäisi olla lehdistön kriittisen tarkastelun kohde numero yksi. Kansalaisten hyväksi. Pääministeri ei ole tavallinen ihminen vaan Suomen merkittävimmässä virassa ja hänellä on valta päättää elämistämme.

Toimittajat eivät voi olla ”neutraaleja ja objektiivisia” valtiovaltaa kohtaan. Tämä tieto tuntuu puuttuvan some-keskustelun perusteella useilta kansalaisilta sekä myös itse pääministeriltämme. Lainsäädäntöömme on esimerkiksi erilaisten keskeisten lakien esityksiin kirjoitettu pitkät pätkät lehdistön roolista ja yhteiskunnallisesta merkityksestä demokratialle. Se on olla tärkeän yhteiskunnallisen tiedon levittäjän lisäksi vallan vahtikoira, joka seuraa kriittisellä silmällä valtiovallan sekä poliitikkojen toimintaa ja pyrkii uutisoimaan havaitsemansa mahdollisetkin epäkohdat. Tämä siksi, jotta niistä heräisi julkista keskustelua, jonka nojalla kansalaiset voisivat itse päättää kantansa valtiovallan toimista. Mikäli toimittajat julkaisisivat vain oikeusjuttujen tuloksista ja viranomaistoimista, oltaisiin toimivan, demokraattisen järjestelmän näkökulmasta jo myöhässä.

Toimittajan pitäisi siis uutisoinnissaan olla puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta valtaapitäviä kohtaan kriittinen.

YLEn toimittajat tarkastelivat aihettaan monelta kantilta. Muun muassa paljastui, että pääministeri ei selvitä esteellisyyksiään, vaikka hallintolain mukaan pitäisi. Pääministeri ei siis noudata tältä osin lakia. Tämä on iso uutinen ja kaipaisi lisätarkastelua – jota ei nyt saada, koska asiaa koskevat jatkojutut hyllytettiin.

Ylimmän laillisuusvalvojan kannanottoa saadaan odottaa ja se ei tule olemaan selkeä puoleen eikä toiseen. Hän laatii pitkän paperin toisaalta-toisaalta -pohdintaa, joka annetaan pääministerille tiedoksi.

Tämä on juuri sellainen asia, joka on käytännössä lain harmaalla alueella mutta josta kansalaisten pitäisi itse saada muodostaa oma kantansa. Se ei onnistu ilman joukkoviestimiä.

2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista

Ylellä harjoitetaan ratkaisukeskeistä journalismia: kun huomataan ongelma, yritetään löytää sen syyt ja ratkaisuja siihen esimerkiksi asiantuntijoilta ja seurataan asia loppuun asti. Ei ole kyse siis yksittäisestä jutusta, vaan aiheesta, jonka parissa toimittajat ahertavat ja sen prosessin aikana syntyy useita erilaisia juttuja, kuten analyysejä aiheesta ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Mielestäni tämä on parempi tapa harjoittaa journalismia kuin vain tehdä yksi iso juttu ja sitten siirtyä toiseen aiheeseen, ikään kuin jättää jutut aina kesken. Uutisoi-ja-unohda -linjan sijaan aiheen pitkäjänteinen käsittely mahdollistaa erilaiset kommentit ja uusien esiin tulevien havaintojen tarkastelun. Mutta kun tämä pitkä prosessi tuntuu varmasti jutun kohteesta ikävältä – siitä ei pääse helpolla eroon – niin moni yleisöstä seuraava kutsuukin tätä ajojahdiksi.

Toisaalta jutun kohde (Sipilä) ei tajua, että niitä juttuja tulee koko ajan! Jos ei ehdi juuri tätä juttua kommentoimaan, niin seuraavaan ehtii kyllä. Tai sitten jopa siitä haastattelusta tehdään kokonaan oma uutisensa, joka edelleen liittyy tähän samaan juttujen sarjaan.

Haluan tässä painottaa, että nythän toimittajien jutuissa ei ole ollut mitään virheitä, joita olisi pitänyt korjata! Sipilä olisi halunnut päästä kommentoimaan tiettyä uutista, johon ei ollut pakottavaa tarvetta: jutun aineisto oli hankittu muualta kuin Sipilältä itseltään, esimerkiksi viranomaisten asiakirjoista. Toimittajat kykenivät siis luottamaan siihen, että faktat olivat hallussa.

Toistan: toimittajien jutuissa ei ollut mitään virheitä, joita Sipilän olisi tarvinnut korjata. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta vaatia toimittajien juttuja korjattaviksi – vain omien haastattelujensa suoria sitaatteja tällainen koskee ja nythän niitä ei ollut.

3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

Ruben Stillerin Pressiklubi-ohjelman aihe on käsitellä viime aikoina mediassa käsiteltyjä asioita, erityisesti politiikan alueelta. Totta kai hän tuolloin käsittelisi pääministeri Sipilää ja Terrafamea. Ohjelman formaatti on etukäteen käsikirjoitettu ja lukkoon lyöty, Sipilän mainitsematta jättäminen olisi ollut aivan tietoinen poikkeus. Stiller ei halunnut tätä tehdä, jolloin hän sai kirjallisen varoituksen esimieheltään. Ylen johto uhkasi Stilleriä potkuilla, jos hän jatkaisi journalistisella linjallaan.

Stillerin ohjelma on irrallaan Ylen uutisista ja satiiria sekä kommentointia muusta uutisoinnista. Se ettei hän saanut näin tehdä oli puhdasta painostusta ja uhkailua potkuilla – median vaientamista. Paine tuli ehkä ulkoa, mutta tähän (itse)sensuuriin syyllistyi toimitus itse, johdon toimesta.

EDIT: klo 15:15 – saadun palautteen perusteella tarkennan tekstissä, kenen moka mikäkin ja missäkin kohdassa on. 😉 Lyhyesti: 1. suuren yleisön, PM:n ja Ylen johdon virhe, 2. PM:n ja suuren yleisön virhe, 3. YLEn johdon virhe

EDIT: klo 15:25 – lisäksi kohta 2. oli tarkoitettu toimittajille – että tajuaisivat, että nykyinen tapa tehdä journalismia ratkaisukeskeisesti voi johtaa ikään kuin rakenteellisista syistä toistuviin ongelmiin, kun se nähdään ajojahtina. Ehkä sovittelujournalismi voisi tuoda parempia tuloksia Suomen kontekstissa?

Muista nämä seuraavissa vaaleissa

Husband and wife yelling and arguing.

Modernia vaalikeskustelua.

Mitä nämä Trump-vaalit opettivat minulle: jos jonkun mielipide vaikuttaa hullulta, on se merkki siitä, että on parasta pyrkiä selvittämään sen syyt juurta jaksain ennen kuin julistat sen toisen hulluksi tai tyhmäksi.

  1. Jos et toista tajua, on siellä oltava joku syy taustalla, jota et tiedä. Toisen hulluksi tai tyhmäksi julistaminen ei saa sinua ymmärtämään tätä syytä.
  2. Toisen tasa-arvoisen tasavaltalaisen leimaaminen rasistiksi ja lopettamalla ”keskustelun” siihen ei edistä yhtään mitään. Vahvistatte vain molemmat kantojanne. Molemmat pysyvät tietämättöminä niistä perusteista, joilla toinen on sitä mieltä kuin on. Ja silti molemmat äänestätte niissä vaaleissa.
  3. Tasavaltalaisuus tarkoittaa sitä, että olet tasa-arvoinen toisten kansalaisten kanssa. Vaikka se toinen vaikuttaisi idiootilta, on silläkin yhtä paljon ääniä kuin sinulla.
  4. Ainoa keino kaivaa noita syitä toisen ajatusten taustalta on kärsivällinen keskustelu. Se ei onnistu ilman, että kunnioitat toista tasavertaisena keskustelijana.
  5. Se yksi argumentti joka pistää korvaasi ja jonka pohjalta tuomitset toisen ihmisen on oikeasti vain yksi monista, joita tuo toinen ihminen käyttää kantansa perustelemiseen.
  6. Yleensä se, että kuuntelet toisen pitkät kertomukset ja osoitat käsittäväsi mistä hän puhuu, merkitsee sitä että ymmärryksen portit avautuvat myös toiseen suuntaan.
  7. Jos haluat, että se toinen vaihtaa mielipidettään, niin et voi käydä järkevää loogista keskustelua tai osoittaa virheitä toisen mielipiteen perusteissa, jos et niitä tiedä.
  8. On oikeasti aika öykkärimäistä väittää, että tiedät paremmin kuin se toinen ne oikeat syyt miksi se on sitä mieltä kuin on.
  9. Kukaan idiootti maailmassa ei halua kuulla olevansa tyhmä. Jos saat toisen tuntemaan olonsa tyhmäksi, niin se ei taatusti vaihda mielipidettään.
  10. Jos vaikutat ihan mukavalta tyypiltä, niin hyvät argumentit jäävät kaivelemaan ja piinaamaan omaatuntoa. Jos vaikutat vastenmieliseltä ilkiöltä, ajatuksesi torjutaan suoralta kädeltä.

Oikeasti meidän kantojemme ja ajatuksiemme taustalla on melkoinen vyyhti erilaisia asioita: kokemuksia, ideoita, opittuja tapoja. Niiden muuttaminen ja selvittäminen ei onnistu yhdellä keskustelulla vaan pitkässä prosessissa ajan myötä. Demokratian hienous on se, että se on prosessi jossa on mahdollista tätä keskustelua käydä. Jos vain siihen ryhdymme.

Näillä sitten mennään seuraaviin vaaleihin – jotka onkin kuntavaalit ihan tässä ensi vuonna. Täällä Suomessa! Eiks nih, media?

Eettinen viestintä ei selviä ilman hyvää ympäristöä

Business man with ace up his sleeve

Pelaako viestintäsi avoimin vai suljetuin kortein?

Kirjoitin viime vuonna hallintarekisterin viestintäkohun aikoihin siitä, kuinka strateginen viestintä voi olla eettisesti pahaa (osa 1 ja osa 2). Painotan, että lähtökohtaisesti strateginen viestintä voittaa läpinäkyvän, avoimen ja eettisen viestinnän. Jälkimmäinen on kuin kataja: onnistuessaan kestävä, joustava ja särkymätön, mutta vaatii juuri oikeanlaisen kasvualustan tai kuolee.

Käsitän strategisen viestinnän tavoitteellisena, suunnitelmallisena toimintana. Siinä analysoidaan toimintakenttä ja sen eri toimijat, luodaan kilpailutilanteen pohjalta tai sen huomioiva voittoisa strategia sekä määrätietoisesti toteutetaan sitä. Kyseessä on siis keino päihittää vastustus ja saada aikaiseksi halutut asiat. Ongelma tässä on se, että tällaisella lähestymistavalla itse asiassa luodaan vastustajat ja kilpailua sinne, missä sitä ei edes tarvita tai minne se ei kuulu. Näin on erityisesti julkisella puolella. Toimittajilla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli, joka on huomioitu esimerkiksi lainsäädännön erioikeuksilla. Toimittajat eivät ole viranomaisten vastapuoli, vaan tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita, joita täytyy huomioida vaan ei manipuloida.

”Julkishallinnossa on syytä jatkuvasti myös viestinnässä pitää mielessä, mistä on kysymys: Julkisuusperiaatteen tarkoituksena ei ole markkinoinnin keinoin selittää hallinnon toimintaa eikä suojella päätöksentekijöitä, vaan antaa ihmisille mahdollisuus muodostaa kelvollisen tietopohjan perusteella käsityksensä yhteisistä asioista, valvoa vallankäyttäjiä ja vaikuttaa vallankäyttöön.”

Anna-Riitta Wallin

Toinen asia sitten on se, että myös avointa ja läpinäkyvää viestintää ajava viranomainen voi joutua strategisen viestinnän uhriksi. Hyvä esimerkki tästä ovat erilaiset kaavoitusasiat, joissa joku yksityinen henkilö tai yhdistys vastustaa kaavamuutosta valittamalla, venyttämällä ja hankaloittamalla kaikissa mahdollisissa tilanteissa, vaikka tietäisi, etteivät esimerkiksi valitukset mene läpi; viranomaisen on viestittävä avoimesti kaavoitusprosessi, vastustaja voi pelata suljetuin kortein ja juonia jarruliikkeensä kaikessa rauhassa.

Eettinen, läpinäkyvä ja avoin viestijä on siis altavastaajana aina: eettinen pelaa avoimin kortein ja koittaa yhteistyötä sekä kaikkien kaveruutta, strateginen pelaa suljetuin kortein ja ajaa henkilökohtaista etuaan ja muiden kampitusta joka mutkassa. Ainoa keino eteenpäin on se, että ympäristö palkitsee ja tukee eettistä ponnistelua sekä rankaisee ”pahantekijöitä”. Oli kyseessä sitten yritysten kilpailutilanne, julkisten viranomaisten toiminta tai kolmannen sektorin sisäinen peli. Tällöin pelisäännöt muuttuvat ja strateginen pelaaminen alkaa toimia itseään vastaan. Valitettavasti tällainen hyvän viestinnän konteksti on vallalla vain riittävän isossa mittakaavassa – esimerkiksi paikallispolitiikassa paikallismedia ei ole riittävän vahva tai paikalliset aktivistit riittävän organisoituneita, sama koskee laajalti yrityssektoria sekä esimerkiksi ammattijärjestöjä. Tällaisessa tilanteessa eettisen, hyvän viestijän on pyrittävä kohti ideaalia mutta samalla ymmärtäen strategisen viestinnän ”reaalipoliittiset” seuraukset.

Strateginen viestijä voi toimia yksin, mutta avoin, läpinäkyvä viestijä tarvitsee liittolaisia – yleisöä ja yhteistyökumppaneita. Lääke likaisen tilanteen parantamiseksi on sammumaton idealismi, sinnikkyys ja aktiivinen keskustelu verkostojen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä terävä pelisilmä kentän tilanteen ymmärtämiseksi.

”The price of freedom is eternal vigilance.”

–Leonard H. Courtney

Työmarkkinajärjestöjen julkisesta keskustelusta

 

 

 

 

 

 

Journalismi ja paikallisdemokratia syntyvät uudestaan kuin Feenix-lintu

Kuvassa heräävä paikallisjournalismi

Kuvassa heräävä paikallisjournalismi

Tänään luin hyvän ja herättävän kommenttipuheenvuoron, jossa yhdistyy muutama itseäni rassannut asia. Tekstissä YLEn Jari Korkki kertoo, kuinka eduskunnan puhemiehen sanoista luotiin (taas yhden kerran) käsittämätön some-kuohunta.

On journalisteja ja ”journalisteja”: toiset keskittyvät yhteiskunnallisesti merkittäviin asioihin ja toiset (itse synnyttämiinsä) kohuihin. Tässä tietysti on taustalla se usein huomautettu tosiasia, että kohu myy. Mutta minä väitän ja ennustan, että muutos on meneillään ja muutos on tulossa. Sosiaalisen median synnyttämä sosiaalinen emansipaatio aikaansaa paikallisdemokratian uuden kukoistuksen ja ihmisten uusrationalisoitumisen, joka sytyttää suomalaisen paikallisen vaikuttamisen vihdoinkin siihen ideaaliseen liekkiin, jota yhteiskuntamme ei vielä koskaan ole nähnytkään.

Vähän perusteluja moisille väitteille

Lyhyesti: Uusi yhteiskunnallinen todellisuutemme sosiaalisen median myötä on rikkonut yhteiskunnalliset hierarkiamme ja tehnyt meistä kaikista paljon aiempaa tasavertaisempia. Emme vain vielä ole tajunneet sitä.

En ole erityisemmin kiinnostunut tieteellisessä mielessä sosiaalisen median teorioista, koska olen pragmaatikko. Uskon jo käsillä olevan teoriaa, joka erittäin hyvin selittää ja ennustaa nykytilannettamme, eikä vastaan ole vielä tullut ilmiötä, josta olisin ollut täysin tyrmistynyt ja pihalla: ”että miten voi olla näin?!”.

Suurin yleiskäsitys, joka mielestäni selittää sosiaalisen median perimmäisen merkityksen, on niinkin vanha klassikko kuin Marshall McLuhan ja ”the medium is the message”. Tarkemmin sanottuna:

Käyttämämme media muodostaa sosiaalisen hierarkiamme, suhtautumisemme toisiin ihmisiin sekä jakaa vallan.

Massamedian aikakaudella journalisti oli portinvartija, jonka kautta eliitti puhui lehtien sivuilta passiivisille massoille. Sosiaalisen median aikakausi on rikkonut tämän kuvion. On tapahtunut todellinen emansipaatio, jossa passiivinen massa on muuttunut potentiaalisiksi subjekteiksi. Nykyisin todellakin kuka tahansa voi tehdä ja julistaa mitä vain ja saada miljoonayleisön. Hierarkiat romahtavat ja väki yhdenvertaistuu.

Kaikki tämä on mielestäni yhteiskunnalle valtavaa edistystä ja parempaa maailmaa. Mutta ei mikään ilmiö ole mustavalkoinen, pelkästään hyvä tai paha. Tasa-arvoistumisemme on johtanut myös yhteisen todellisuuden pirstaloitumiseen ja tätä kautta tehottomuuteen. Käytännössä: kun enää ei seurata vain lehtien sivuilta Kekkosta, vaan somesta serkkuja, työkavereita, julkkiksia ja mitä lie, omista alakulttuureista puhumattakaan, palaamme eräällä tapaa ajassa taaksepäin kyläyhteisömalliseen viestintää sen huonoinekin puolineen.

Miksi nyt sitten sosiaalinen media on täynnä törkyä, vihaa, purnausta ja tissiviihdettä? Koska vaikka todellisuutemme ja yhteiskunnan rakenteemme on perustavalla tavalla muuttunut, muuttuu kulttuuri paljon hitaammin. Asenteiltaan valtaosa väestä on edelleen passiivisia alamaisia, jotka odottavat kaiken olevan herrojen vastuulla ja odottavat asioiden kuuluvan heille ja heidän hoidettavikseen – he odottavat ylhäältäpäin saapuvaa, vastuusta vapauttavaa puhetta. Kun asiat ovatkin sekaisin, vaikuttaa maailma järjettömältä kaaokselta. Ihmiset eivät osaa tulkita sirpaloitunutta mediamaailmaa ja seuraavat passiivisena laumana sitä mitä tarjotaan, kimpoillen minne mihinkin.

Vaan ei kaikki, eikä pian niin monikaan, näin uskon. Sillä siitä huolimatta, että mediatodellisuutemme on ollut hierarkinen, on yhteiskuntamme oikeasti toimiva demokratia. Kuka tahansa voi vaikuttaa niin politiikkaan kuin elämäänsäkin ja toimia valtavasti paikallistasolla. Yksinkin pääsee pitkälle, mutta kun ymmärtää, että lähes kaikki tehokas työ vaatii isomman porukan toimintaa, alkaa tehokkaampi verkostoituminen ja vaikuttaminen. Olosuhteet mahtavalle paikallisdemokratialle ovat jo olemassa – olemme rakenteellisesti lain ja järjestelmien pohjalta lähtökohtaisesti avoin yhteiskunta. Mitä enää tarvitaan, on kulttuurin muuttuminen vastaamaan yhteiskunnallisen rakenteemme todellisuutta. Ja kyllä sekin muutos tapahtuu, koko ajan. Valtakunnallisella tasolla avoimuusopissa olivat tällä viikolla Valtionvarainministeriön virkamiehet, tästä otti varmasti oppia koko hallinto-Suomi.

Kansalaisten kulttuurin kannalta nykyinen pakolaiskriisi on onnenpotku. Yhteiskunnallisesti vakava ongelma pakottaa kulttuurinmuutokseen, kun asiat, ihmiset, asenteet ja ideologiat pakosti törmäävät. Tällaisissa törmäyksissä lähtökohtaisesti vahvemmilla on asiat, joita vallitseva rakenne tukee. Onneksi olemme koulutettua, tasa-arvoista ja fiksua kansaa, siksi emme suuressa mittakaavassa hölmöile yksilöinä. Sen sijaan luin Keskisuomalaisesta aamulla, että peräti 7 000 vapaaehtoista auttaa jatkuvasti pakolaisten vastaanottamisessa  – tämä on loistava esimerkki siitä, että yksilöt ovat tajunneet voivansa toimia ihan itse, mutta porukalla. Tällaiset kokemukset ja opit jäävät vaikuttamaan. Toimimisessa, ongelman ratkaisussa ja toiseuden kohtaamisessa tapahtuu hyviä asioita ja kokemuksia, jotka palkitsevat ja vievät eteenpäin. Esimerkiksi tämä:

Sitten on niitä ikävämpiä ilmiöitä. Väkivaltaisia iskuja turvapaikanhakijoita kohtaan ym. Mutta kuten sanoin, nämä ovat suomalaisilta harvinaisia yksilöiden hölmöilyjä. Sen sijaan saattaa tulla järkytyksenä, mutta minun mielestäni maahanmuuttajia vastaan tehdyt mielenosoitukset ja perussuomalaisten hallitusrooli ovat erinomaisia ja hyviä asioita. Kahdesta syystä:

Ensinnäkin asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Perussuomalaisten leiristä on tullut paljon asiallista ja hyvää huomiota muun muassa:

  • puhdas matematiikka: jos päivittäin tulee vähintään tietty määrä ihmisiä, tulee vuodessa porukkaa näin paljon. Kaikki tämä maksaa yhteensä näin paljon – onko meillä rakenteet ja muut asiat kunnossa hoitamaan nämä asiat?
  • järjestelmäkritiikki: moni nykyinen kotouttamistoimemme on tehotonta, kallista ja ihmisiä passivoivaa sekä alentavaa.
  • kulttuurikritiikki: on lapsivaimoja, naisia kohtaan täysin hyväksymättömiä asenteita ja sotarikollisia.

Nämä seikat ovat olennaisia asioita kriisin yhteiskunnallisessa ratkaisemisessa. Ja nämä huomiot tulevat esille, koska demokratiassa näitä ajatuksia saa esittää.

Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että ihmiset alkavat itse toimimaan. He pääsevät sanomaan, että heitä huolestuttaa vakavasti asiat ja että nykyinen kehitys uhkaa heille tärkeitä asioita. Ja he voivat tehdä tämän demokratian sallimin menetelmin. Aivan samoin kuin nuo SPR:ää auttavat, myös nuo mielenosoittajat ovat lähteneet ihan liikkeelle ja olemaan passiivisten kansalaisten sijaan aktiivisia kansalaisia.

Toiminnan kautta ihminen kehittyy. Niin perussuomalaiset kuin SPR:n vapaaehtoiset voivat oppia tapahtumien etenemisen ja yhteisen toiminnan kautta jotain aivan uutta, joka pistää heidän maailmankuvaansa myllerrykseen. Mutta ennen kaikkea: he oppivat, että voivat toimia ja heillä on käsissään valtaa vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen.

Ennustus:

Edellisten pohdintojen myötä siis ennustan: kiinnostus paikallisdemokratiaan tulee kasvamaan eksponentiaalisesti. Kuntien osallistavat ohjelmat tulevat kovaan käyttöön, nimenomaan kovaan, koska kritiikkiä ja runnomistakin tapahtuu. Demokratia.fi -portaalille tulee käymään samoin. Lisäksi paikallismedioiden kovalle, yhteiskunnallisesti merkittävälle ja poliittiselle sisällölle tulee kasvavaa kysyntää. Kysytyn paikallisen journalismin rooli tulee olemaan keskeinen ja se alkuperäinen: antaa yhteiskunnallisen, ongelmanratkaisukeskeisen keskustelun polttoaineeksi olennaista, faktapohjaista yhteiskunnallista tietoa.

Sananvapauden ja viranomaistiedon suhde sekä suomalainen energiapolitiikka

Perustuslain 12§ käsittelee sananvapautta. Mutta ei pelkästään sananvapautta. Pykälä on nimeltään ”Sananvapaus ja julkisuus”. Sen toinen momentti kuuluu:

Viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ja muut tallenteet ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi lailla erikseen rajoitettu. Jokaisella on oikeus saada tieto julkisesta asiakirjasta ja tallenteesta.

Miksi viranomaistiedon julkisuus on samassa pykälässä sananvapauden kanssa? Koska ilman viranomaistiedon julkisuutta demokraattinen keskustelu on tyhjää ja vailla sisältöä. Yhteiskunnallisista asioista ei voi keskustella ilman tietoa tosiasioista. Tätä faktapohjaista tietoa yhteiskunnasta löytyy viranomaisten asiakirjoista – ei viranomaisen suusta.

Uutisissa energia-alan professorit valittivat, kun Suomessa ei keskustella energiapolitiikasta. Mutta ei siitä voi keskustella, koska sille ei ole sisältöä:

Taloussanomat pyysi elinkeinoministeriöltä energiankäytön tulevaisuutta käsittelevät Excel-mallinnukset. Ministeriö kieltäytyi antamasta niitä. Asia eteni hallinto-oikeuteen ja lopulta korkein hallinto-oikeus hylkäsi valituksen linjaten:

Korkeimman hallinto-oikeuden käytettävissä olleiden tulosteiden perusteella aineistoa voidaan luonnehtia luonnosmaiseksi ja osittain myös muistiinpanojen omaiseksi.

Toisin sanoen Excel-mallinnukset ovat niin köykäisiä, ettei niitä lasketa viranomaisen asiakirjoiksi. Suomalainen energiapolitiikka on siis vedetty hatusta lobbareiden, virkamiesten ja poliitikkojen keskenään sumplimalta fiilispohjalta. Ei ole mitään mistä keskustella.

Tutkimus- ja innovaationeuvoston uudistusehdotukset = leikkauslista

Joskus poliitikon on hankala sanoa asioita suoraan. Erityisesti silloin, jos sanottavana on jokin ikävä asia. Tällöin poliitikko voi sortua älylliseen epärehellisyyteen. Jos ei varsinaiseen valehteluun, niin melkoiseen sumutukseen. Eli sanat vähän niin kuin käsittelevät asiaa, mutteivat juuri kerro siitä mitään.

Helsingin Sanomat uutisoi tutkimus- ja innovaationeuvoston asiakirjasta, jossa esitetään uudistuksia korkeakoulujärjestelmään. Asiakirja ohjaa valmistelevia virkamiehiä.

Uutinen listasta on aiheuttanut tutkijoiden parissa melkoista ihmetystä, suuttumusta ja suoranaista äimistymistä, koska se vaikuttaa suorastaan järjenvastaiselta. Siinä lisätään vähentämällä ja parannetaan heikentämällä.

Lista vaikutti minustakin tavattoman epäloogiselta, kunnes onnistuin kääntämään sen! Sitten se oli ihan selkeä ja toimiva! Katsokaas, näin se menee:

  1. Tutkimus- ja innovaationeuvoston uudistuksia käsittelevä asiakirja = korkeakoulujen leikkauslista.
  2. Yliopistot ja ammattikorkeakoulut saatetaan yhdistää = Korkeakoulujen määrä puolitettava tai vähennettävä kolmannekseen.
  3. Liian pienet laitokset sekä opetus- ja tutkimusyksiköt pitää lopettaa = yksiköt, joissa ei juuri kierrä rahaa, pitää lakkauttaa.
  4. Yliopistojen pitää vähentää tutkijoita = (opetus)henkilökuntaa pitää vähentää dramaattisesti.
  5. Tutkijat voisivat kokeilla yrittäjyyttä ja palata sitten takaisin yliopistoon = järjestäkää asiat siten, että mikäli vahingossa erotetaan joku toiminnan kannalta olennainen henkilö, on takaovi raollaan hänen takaisin palkkaamista varten.
  6. Korkeakoulujen täytyy tehdä enemmän yhteistyötä teollisuuden ja liike-elämän kanssa = Meillä ei ole varaa rahoittaa korkeakouluja. Tarvitaan uusia rahoittajia.
  7. Lukukausimaksuja tulee saada kerätä laajemmin = Sama kuin edellinen.

Näin! Ja nyt valmisteleva asiakirja onkin jo ihan looginen kokonaisuus. Ihan perinteinen leikkauslista.

Ymmärrän kyllä, että Suomella menee huonosti ja että jostain pitää leikata. Käsitän senkin, että esimerkiksi korkeakoulutettuja koulutetaan yli tarpeen. Puolestani vaikka kaikki korkeakoulut voisi supistaa yhteen ja tehdään yksi tosi hyvä Helsingin Yliopisto. Se voisi olla globaalissa mittakaavassa ihan fiksu liike.

Mutta minä en hyväksy älyllistä epärehellisyyttä. Se on väärin. Ja jopa vaarallista. Jos henkilö elää vaikka sosiaaliturvan varassa, niin kannattaako hänelle ilmoittaa tuen lakkautuksesta kirjeellä, josta ei saa mitään selkoa? Vasta tuen loppuminen sitten herättää.

Vaalit on tulossa. Eikä ääntäni ansaitse yksikään puolue, jonka edustaja on mukana moisessa sumutuksessa.

(Ellen sitten saa jokaista muutakin puoluetta kiinni vastaavasta koijauksesta. Jolloin pitänee sitten olla välittämättä puolueista ja äänestää sitä kuuluisaa ”hyvää tyyppiä”…)