Aihearkisto: Ymmärrys ja työyhteisö

Työelämässä asiat etenevät usein konfliktien kautta

Tämän blogitekstin kirjoitin 17.6.2015. Pistin sen tänne arkistoon piiloon, koska lainaan siinä Karl E. Weickia, enkä ole tarkistanut lainausta, koska olen lainannut kirjani, jossa kyseinen kohta on. En ole saanut kirjaa vielä takaisin, mutta julkaisenpa blogauksen silti. 😀

Luin Twitter-suosittelun pohjalta tämän erinomaisen tärkeän artikkelin työelämän kehittämisen positiivisuusharhasta.

Mutta erityisen tärkeä aihe on artikkelissa mainitsemattomasta syystä:
Alan yhä enemmän olla sitä mieltä, että asioiden muuttaminen työelämässä johtaa väistämättä konflikteihin, jopa edellyttää niitä.

Organisaatioita uransa tutkinut Karl E. Weick kertoo, että työelämä on vakavampaa kuin arkielämä, harrasteet ja työelämän ulkopuoliset askartelut. Syy tähän on se, että töissä eletään ja tehdään ajassa ja paikassa, ja päätökset ja teot vaikuttavat toisten ihmisten konkreettiseen elämään ja pakottavat heitä jotenkin; käyttämään aikaansa ja käsillä olevia resursseja. Heidän elämiinsä vaikutetaan, heihin puututaan.

Työ on aina sosiaalista toimintaa. Mitään työtä ei tehdä joko ilman muita tai vaikuttamatta muihin. Kaikella työllä pyritään saamaan aikaan muutosta muiden ihmisten elämissä. Tämä vaatii muiden ihmisten aikaa, vaivaa ja resursseja. Puuttumista muihin ihmisiin. Mikä johtaa väistämättä konflikteihin.

Konfliktin määrittelen ristiriitaisina käsityksinä asioiden hoitamisesta tai osista siitä, ja näiden aiheuttamista tunnereaktioista ja draamoista. Tällainen ristiriita voi tulla melkein mistä vain: joko käsitykset fiksusta toiminnasta ovat erilaiset, toinen ei jaksaisi keskittyä asiaan juuri nyt, tai sitten yksinkertaisesti asia esitetään väärällä tavalla. On aika yleistä, että esimerkiksi työrutiinien virheen korjaavan asian esiin nostaminen aiheuttaa vastustusta ja negatiivisia tunnereaktioita. Joko ”ärsytetään tahallaan”, ”halutaan nolata”, ”ollaan vain tyhmiä” tai ”tullaan besserwisseröimään”.

Helppoa olisi syyttää moisesta suomalaista kulttuuria ja pieleen mennyttä kasvatusta. Ellei kyseessä olisi aika yleismaailmallinen ilmiö, joka saa vähän erilaisia muotoja eri kulttuureissa. Ihminen vain on sellainen, että jos ulkopuolelta tulee joku yllättäen puuttumaan hänen toimintaansa, tulee  vastareaktio. Vähän niin kuin jos joku tönäisee sinua, nojaat vaistomaisesti eteenpäin, ettet menettäisi tasapainoasi ja kaatuisi selällesi.

Erityisesti edellisen kaltaisten pohdintojen vuoksi alan olla yhä enenevissä määrin sitä mieltä, että olennaisinta ei ole mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan. Omassa työelämässä olen ottanut tämän havainnon käytäntöön näin: kun teen mitä ikinä teenkin, pohdin jo heti aluksi, miksi teen mitä teen. Mitä haluan saada aikaiseksi? Samalla pohdin, keihin haluan tekemisilläni vaikuttaa ja miten. Miten he todennäköisesti ottavat asiani vastaan? Tätä kokonaisuutta pohdin jo työtä tehdessäni, vaikka kirjoittaessani tätä artikkelia. Ja lähden siitä, että saatuani työni valmiiksi, se on vasta puoliksi tehty. Seuraavaksi on vuorossa työni saattaminen osaksi muiden ihmisten toimintaa. Tämä vaati työtä; aktiivista viestintää sekä luovuutta.

Projektitutkijana uskon siihen keskiaikaiseen näkemykseen, että tieteilijän tärkein taito on argumentointitaito; jos ei osaa uskottavasti viestiä ja ennen kaikkea puolustaa asiaansa, ei tieteilijän tiedoilla ole juuri mitään väliä käytännön maailman kannalta.

Eli yhteenvetona:
Jos teet työtä, jolla on käytännön vaikutusta yhtään mihinkään, tulet kohtaamaan konflikteja.
Eli koska tulet kohtaamaan konflikteja, valmistaudu henkisesti siihen, että niitä tulee.
Kun konflikti keskeyttää työsi, älä väistä, älä piilottele, älä kierrä. Tilanne on samanlainen kuin jos puhdistat lapsen haavaa: kun lapsi alkaa kiljumaan, et voi lopettaa. Jos lopetat, tilanne vain pitkittyy ja haava jää putsaamatta sekä tulehtuu. Parasta olla määrätietoinen ja taitava.
Konfliktit työelämässä pitäisi olla paitsi tiedostettu, niin myös puhuttu ja käsitelty aihe.
Konfliktien käsittely on taito, jota voi opetella, jossa voi kehittyä ja jossa paranee kokemuksen myötä.
Konfliktien välttely ja hyssyttely johtaa jämähtäneeseen pysähtymisen tilaan, jossa mikään ei muutu eikä kehity.
Bonuksena: tutkija. Mikäli löydät tärkeän ongelman ja kenties siihen ratkaisunkin, tietojasi voidaan ottaa hyvin nihkeästi vastaan. Koska jonkun jossain pitäisi muuttaa jotain, voit olla varma, että tietosi herättävät vastustusta. Joten voipi olla, että tarvitset kunnon taistelusuunnitelman siitä, miten takaat tieteellisen tietosi vaikuttavuuden – miten pakotat löydöksesi olennaisten ihmisten tajuntaan, vastusteluista huolimatta.


Ja lopuksi muistutus: usein kaikista huonoimpia aiemman käsityksen kanssa ristiriitaisen tiedon vastaanottajia ovat juuri tutkijat. Ei voida hyväksyä sitä, että jokin perusasia omissa päättelyissä olisikin virheellinen. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri tämä on tieteellisen lähestymistavan kova ydin; jatkuva epäily ja kyseenalaistaminen. Olennaisten perusasioiden vääräksi osoittautumisen pitäisi päinvastoin kokea olevan suuri voitto! Olet konfliktin kautta aiempaa viisaampi ja lähempänä totuutta kuin aikaisemmin. Joten tutkija: älä kaihda konfliktia, vaan rakasta sitä! Kun kohtaat konfliktin, tiedät tekeväsi työtä, jolla on tarkoitus.

Tutkijan pitää nykyisin osata pitchatakin

Jokainen on ollut joskus huonolla luennolla. Ja sitten sellaisella aika hyvällä ja kenties loistavallakin.

Tutkijan pitää osata luennoida tutkimusaiheestaan esimerkiksi osana kurssia. Nykyisin on tullut uusi, monelle pakollinen viestintätapa: esimerkiksi rahoittajat jopa edellyttävät pitchiä.

Mitä pitchiä? Tässä videossa selvennetään vähän:

Ja tässä näitä esimerkkejä siitä, miksi pitchausta pitää harjoitella:

(Lisää pitchauksesta Pitchaus-sivullani!)

Maagiset narut: Arvot ja odotukset

Väitän, että yhteisöviestintä on normatiivinen tiede. Se tarkoittaa, että tutkijat ottavat kantaa siihen, mikä on hyvä ja oikea tapa hoitaa organisaatioiden viestintää; mihin kannattaa kiinnittää huomiota; mikä on merkki siitä, että menee hyvin tai huonosti.

Usein toistetaan naureskellen, kuinka viestintätieteissä tulee aina tietyt trendit, jotka ovat välillä vallalla ja vaihtuvat sitten toisiin. Kuinka ensin puhuttiin imagosta, sitten toitotettiin maineesta, nyt tarkastellaan odotuksia. Mielestäni tässä ei ole kyse muotioikuista. Näen, että kyseessä on saman ilmiön tarkastelua, jossa ajan myötä pohtien, keskustellen ja uusin ottein yritetään löytää toimivampi näkökulma viestinnän hoitamiseen.

Viestintä on valtavan sekasotkuinen käsite, valtava naruvyyhti ja solmu, josta ei oikein tiedä, mistä päin sitä lähtisi avaamaan. Määrittelystä riippuen viestintä kattaa sanomia, tunteita, merkityksiä, kulttuuria, suhteita, vuorovaikutusta… Ja sitten käytännössä meillä on yhteisöviestijöitä, jotka ovat töissä jonkun organisaation parissa, ajassa ja paikassa, rajallisin resurssein. Heidän pitäisi osata sanoa, onko viestintä nyt kunnossa vai ei ja mitä sille pitäisi tehdä.

Tämä johtaa siihen, että voidakseen hallita tätä ilmiötä, eli jollain lailla ymmärtää sitä niin että hahmottaa tilanteen ja voisi toimia siten, että siitä seuraa hyvää… Tällöin on pakko rajata näkemystään siitä, mikä viestinnässä organisaation kannalta onkaan olennaista ja määritellä, millaista on hyvä viestintä.

Mikä on se yksi maaginen langanpätkä, jota nykäisemällä koko naruvyyhti aukeaa ja selviää somasti?

Nyt pinnalla: oleminen askeleen edellä

Imago on edelleen toimiva käsite. Se vain käsittelee asioita ja näkökantoja, jotka eivät yhteisöviestijöitä juuri nyt kiinnosta, esim. välitön mainonta ym. mielikuvat.

Mainekin on edelleen toimiva käsite. Sekin vain on relevantti vähemmän kiinnostaville asioille – pitkäaikaisille ja pysyville suhteille.

Nykyisin tarkastellaan hiki hatussa muutosta, myllerrystä ja äkillisiä rysähdyksiä. Miten voisimme valmistautua niihin ja selvitä voittajina?

Itse koen toimiviksi vastauksiksi näihin kysymyksiin kaksi käsitenäkökulmaa, joita pidän tällä hetkellä toimivimpina, lupaavimpina ja mielenkiintoisimpina – osittain siksi, että ne vaikuttavat tuoreilta.

Ensimmäinen on odotukset, eli jos selvitämme, mitä sidosryhmämme odottavat meiltä ja tulevalta saamme selville, miten he voisivat reagoida, kun tilanteet muuttuvat.

Toinen on arvot: Andrey Sirotkin tutki markkinoinnin väitöskirjassaan sähköisten pilvipalveluiden käyttäjäkokemuksia. Hän väittää, että sen sijaan että pohtisimme esimerkiksi asiakkaiden tarpeita, voisi suunnata katseen asiakkaiden arvoihin. Ensinnäkin hänen mukaansa ne voidaan niputtaa melko harvoihin kappaleisiin, ja sen lisäksi arvoihin keskittyvä ote on aidosti pro-aktiivinen: kun pureudutaan jäsenen/työntekijän/asiakkaan yms. arvoihin ja työskennellään niiden eteen, kyetään yllättämään tämä positiivisesti, olemaan askelen edellä.

Lähteitä:

Ihmiset ovat idiootteja

Vilkaisin tässä aamulla uutisia Iltasanomista ja Iltalehdestä, sekä niiden kommentointeja. Heti tulvi mieleen muutama huomio sekä johtopäätöksiä:

  • Sitä sanotaan, että ihminen on eläimistä ainutkertaisin kun hän ymmärtää syy-seuraus -suhteita. Mutta valitettavasti hän näkee niitä liiankin hyvin, suorastaan harhaisesti. Jos jokin asia seuraa toista kerran, ihminen ajattelee ilmiön olevan yleinen. Jos asia seuraa toista kahdesti, hän ajattelee sen tapahtuvan tosi usein. Jos asia seuraa toista kolmasti, on se jo yhtä kuin aina.
  • Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta. Hän näkee kaksi kuvaa vierekkäin ja luo niistä tarinan. Syy-seuraus -suhteita nähdään vaikkei niitä olisikaan, tyhjät aukot täytetään itse keksityillä asioilla. Asioille keksitään selitys ja merkityksiä, vaikka kyse olisi sattumasta, jolla ei ole mitään merkitystä mihinkään.
  • Ihmiset ovat uskovaisia. Enkä tarkoita tällä uskontoja. Ihmiset luovat selityksiään ja käsityksiään, sisäisiä tarinoita ja selityksiä ilmiöille ja pitävät näistä kiinni, päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta. Itse asiassa todistusaineistosta on nykyisin ihan turha puhua yhtään mitään. Vaikuttaisi siltä, että on vain kertomuksia, joihin joko uskot tai et.
  • Ihminen uskoo, että se, miten asiat ovat nyt, tai pikemminkin miten ne juuri äskettäin olivat, on asioiden hyvä ja luonnollinen olotila, ja niin asioiden pitäisi aina olla.
  • Ihminen huomaa asioita valikoiden. Hän näkee ja lukee sitä mitä haluaa tai mihin on taustastaan johtuen ohjautunut. Ihmisellä on myös huono muisti. Hän muistaa miten sattuu, unohtaa asioita, asiat muuttavat merkityksiä ja tupsahtelevat mieleen ihan miten sattuu.
  • Ihmiset ennakoivat, ennustavat ja arvaavat koko ajan ja jatkuvasti. Kun joku tekee jotain tai jotain tapahtuu, he luovat mielessään ja yhdistävät tämän mielessään askarreltuun juonikuvioon, jolloin tapahtumalla on syy ja seuraus, järki ja mieli. Jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei ole näkemässä, niin ihminen tietää epäillyn, jonka vika puun kaatuminen oli.

Johtopäätökset:

Ihmiset ovat idiootteja. Minäkin olen ihminen. Joten melko todennäköisesti minäkin olen idiootti.

Onneksi elämme demokratiassa, joka on valtavan sekava ja hidas prosessi. Se latistaa pahimmat ajatuspierut. Ei kukaan ole niin virheetön, että kykenisi diktaattorina asiat hoitamaan.

Harmi, että työ maksaa niin paljon. Palkkojen tuntihinnat ovat valtavan korkealla. Se johtaa siihen, että entistä harvemmat tekevät entistä useampien työt. Menetämme sitä ainoaa vahvuuttamme ihmislajina, yhteistyötä ja tiimipeliä. Yksi ihminen on idiootti, mutta porukassa virheet tupataan huomaamaan. Kun vain osattaisiin pitää mieli ja katse avarana, eikä sulkeuduta tiiviiksi sisäpiiriksi. Jolloin taas joukossa tyhmyys tiivistyy.

Onneksi tiede toimii piinallisen hitaasti julkaistavien artikkelien pohjalta – hitaus ja vellominen on arvo itsessään, niin jää villeimmät ajatukset yksittäisten heppujen iloksi ja testattavaksi. Jos idea on hyvä, se kyllä sitten vuosien kuluttua leviää muillekin.