Aihearkisto: Yhteisöviestintä suhteessa journalismiin, journalismin tila

Ylegate on libertaarisen ja sosiaalisen vastuun journalismikäsitysten kamppailu

”Niin on jos siltä näyttää” – tätä lausahdusta kuulen alallani usein. Se onkin erinomaisen hyvä lause, koska se kiteyttää sen, mistä viestinnässä on kyse: ihminen ei koskaan voi tietää asioiden todellista luonnetta, vaan tulkitsee näkemäänsä ja kuulemaansa oman näkövinkkelinsä kautta. Tämä on viestinnän ydin ja se mekanismi, millä se toimii.

Lausahdusta ei kuitenkaan pidä jättää näin latteuden tasolle vaan miettiä, mitä siitä käytännössä seuraa.

Onko asia hyvin, jos se näyttää olevan hyvin? Jos on ristiriitaa todellisuuden ja sen ulkoasun kanssa, niin miten siihen vaikutetaan? Nämä ovat viestinnän etiikan ja käytännön peruskysymyksiä.

Nyt Suomessa vallitsee journalistiikan identiteettikriisi, jonka ytimessä on kiista suhtautumisesta tähän ilmiöön.

A-teeman oivalluksen tuokioita

Eilen illalla pitkällisen ”Ylegate”-kiistan viimeisimpänä huipentumana käytiin A-teemassa keskustelua. Yhdeksi kipupisteeksi ilmeni seuraava: Ylen johdon mukaan toimittajien aiemmassa uutisoinnissaan mainitsemat faktat olivat ehkä virheettömiä, mutta ne antoivat suurelle yleisölle väärän kuvan. Tämä väittämä herätti toisissa journalisteissa äimistystä ja epäuskoa. Keskustelussa on esiintynyt myös toinen esimerkki: päätoimittaja Atte Jääskeläinen hyllytti toimittaja Jarno Liskin jutun sekä kuvion, jossa Sipilän hallituksesta johtaneet ”kausaalinuolet” kulkivat Terrafamen kautta Katera Steeliin ja tätä kautta Sipilän sukulaisten omistamiin yrityksiin.

Toimittaja Liskin mielestä kuvio on virheetön: jokainen kuvion (ja rahan) siirtymä vaiheesta toiseen on fakta. Jääskeläisen mukaan kuvio on huono, koska se antaa sen vaikutelman, että Sipilä siirtää rahaa suoraan sukulaisilleen.

1. Libertaarinen journalismikäsitys vs. sosiaalinen vastuu

Väittäisinkin, että näiden ”kapinatoimittajien” nimittäminen punavihreiksi on räikeä virheilmaus. Pikemminkin kyse on hyvin liberaaleista toimittajista, joiden näkemys tehtävästään on kertoa faktoja yhteiskunnan ilmiöistä ja suhteista kansalaisille, jotka saavat itse päättää, mitä mieltä niistä ovat.

Jääskeläisen näkemys on taas konservatiivinen: Yle on keskeinen instituutio yhteiskunnassa ja sen sanomisilla on merkittävää väliä sen suhteen, mitä kansalaiset yhteiskunnallisista toimijoista ajattelevat.

Libertaarin journalismikäsityksen mukaan julkaistaan faktoja, jotka viittaavat yhteyksiin julkisessa vallankäytössä. Sosiaalisen vastuun journalismikäsityksen mukaan tämä raportointi on tehtävä miettien juttujen synnyttämää vaikutelmaa (”ratkaisukeskeisyys” sopii tähän) – toimittajien vastuulla olisi luoda ongelmista positiivisessa yhteishengessä ratkottavia haasteita. Ongelmista ei olisi syytä kertoa, mikäli niistä on jotain ikävää seurausta jollekulle – ellei kädessä ole selkeää ”savuavaa asetta”, joka todistaa jonkun tahon syyllisyyden ja asia saadaan ratkaistua pois päiväjärjestyksestä.

Libertaarisen linjan kritiikkinä voidaan sanoa, että siinä on selvä mahdollisuus aiheuttaa jonninjoutavaa eripuraa yhteiskunnassa. Joskus voi olla savua ilman tulta tai sitten asia on hyvin harmaa. Sosiaalisen vastuun kritiikkinä taas on pilviin nostettu julkaisukynnys: epämääräisistä ilmiöistä ei voi puhua julkisesti, mikä määrää monen aiheen pimentoon, hyssyteltäväksi tai kaunisteltavaksi. Se kääntyy helposti sensuuriksi ja epäasiallisen vallankäytön suojeluksi.

2. Idealismi vs. pragmatismi, pragmatismi voitti

Mutta väittäisin, että kyseessä on myös toinen kahtiajako: idealismin ja pragmatismin ero. ”Kapinatoimittajat” ovat idealisteja, jotka uskovat, että vallankäytön kriittinen tarkastelu ja faktojen raportoiminen kansalaisille on hyvää journalismia. Pragmaatikon mielestä kansa on pohjimmiltaan aika tyhmää, joka vetää helposti vaikutelmien pohjalta mutkat suoriksi ja kohisee somessa hyvinkin pienestä, ikävistä uutisista tulee ikävää palautetta. Kansalaiset voivat lukea faktoja väärin.

Yleensä idealismin ja pragmatismin välisessä taistelussa pragmatismi voittaa. Niin taisi käydä nytkin: epävirallisen vaikutelmani mukaan se kansanosa, joka Suomessa pitää valtaa ja äänestää valtaan kokoomusta ja keskustaa, kääntyi viimeistään nyt A-teeman myötä Jääskeläisen kannalle. Asiaan perehtymättömille syntyi vaikutelma eronneista alaisista, jotka syyttelivät hyvin epäkunnioittavasti entistä esimiestään erilaisista yksityiskohdista, joista katsojat eivät saaneet oikein tolkkua. Kuva oli, että rauhallinen mies oli monenlaisten syytösten kohteena, ja sai sympatiat.

3. Käsitteet riippuvat näkökulmasta

Vielä kolmas erottelu: mitä tarkoittaa sitoutumaton journalismi. Libertaarille kyse on siitä, että toimittaja on aina kriittinen yhteiskunnallista vallankäyttäjää kohtaan kansalaisen hyväksi. Sosiaalisen vastuun näkökulmasta kyse on siitä, ettei puhuta ikävästi mistään tahoista ellei ole erityistä syytä ja uutisoinnin pitää olla kattavan tasapuolista kaikille yhteiskunnan toimijoille.

Yhteenveto

Niin sanottu ”Ylegate” on vähän jokaisen tahon ällistykseksi ja ärtymykseksi säilynyt yllättävän pitkään viestinnällisenä ilmiönä. Mutta väittäisin, että syynä siinä on pohjimmiltaan hyvin erilaiset näkemykset journalismista, joista tarkastellen toisen osapuolen näkemykset ovat virheellisiä.

Valitettavasti pragmatismi tulee ratkaisemaan tämänkin asian: mikäli tällaista julkista ristiriitaa pitkitetään ratkaisutta, siirtynee suomalaisen enemmistön sympatiat hyökkäyksen kohteen puolelle, eripuraa aiheuttavia vastaan.

Lue lisää median sosiaalisesta vastuusta:

Salla Vuorikosken ajojahti

2fe0c21e-65bc-419a-b5c2-a637b1878022

Tuohtumukseni sen kuin paisuu.

Tämä YLE-Sipilä -keissi on osunut minua hermoon monesta syystä: siinä kyseenalaistuu journalistiikan rooli demokratiassa ja valtiojohtomme käyttäytyy länsimaiselle demokratialle sopimattomasti. Erityinen suuttumus herää kuitenkin siitä, miten tämä koko tapaus osuu toimittaja Salla Vuorikoskeen.

Olen Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksella journalistiikan oppiaineessa projektitutkijana. Työkseni tutkin julkisuuslain mukaisia tietopyyntöjä, niiden käyttöä ja ongelmia. Salla Vuorikoski on tehnyt 20-vuotisen hienon ja palkitun uran. Kun luennoin tietopyyntöaiheesta, olen usein maininnut hänet nimeltä yhtenä niistä suomalaisista toimittajista, jotka ovat hyödyntäneet tietopyyntöjä työssään sekä erityisesti kamppailleet jopa oikeudessa tämän kaikkien oikeuden edistämiseksi ja kehittämiseksi.

Ja nyt – millaista kohtelua Vuorikoski saa – perusteettomia, hatusta vedettyjä teilausväitteitä, muun muassa tämän suuntaisia heittoja:

”Kovan luokan toimittaja olisi jäänyt yritykseen ja yrittänyt parantaa sen toimintatapoja eikä pannut hanskoja tiskiin. Ei kai toimittajan työ ole mikään pyrähdys, vaan pidempi juoksu, jos meinaa saada jotain aikaan.

Näin sanoi Hjallis Harkimo omassa blogissaan Iltalehdessä ja moni muu kommenttilootissa ympäri mediakenttää. ”Toimittaja haluaa vain aiheuttaa draamaa ja nostaa omaa nimeään!” – tähänkin olen törmännyt, varmasti myös sinäkin. Kuten sanottu, kyseessä on 20 vuotta journalistin töitä tehnyt palkittu journalisti, joka haluaa tehdä journalismia, ja joka nyt katsoi, ettei tässä työpaikassa voi sitä tehdä – miksi hän sinne jäisi?

”Pahimmat kömmähdykset sattuvat silloin, kun toimittajan omat näkemykset, henkilökohtaiset kaunat tai poliittiset sympatiat paistavat läpi selvemmin kuin Jonna Järnefeltin nännit konsanaan.”

Näin kirjoitti Iisalmen Sanomien kolumnisti. Tähän suuntaan heitti myös Keskisuomalaisen päätoimittaja Mervola  ja luoja tietää kuinka moni muu.

Salla Vuorikoski on ehkä epäpoliittisin journalisti jonka tiedän. Hänen isminsä – kuten hän itse sanoo – on journalismi. Hän on paljastanut WinCapitat ja käsitellyt poliitikkoja puolueesta riippumatta – ja nyt hän on yht’äkkiä demarimielinen fanaatikko?! Jatkuvasti vedetään esille, että miksi keskitytte toimittajat vain keskustaan? Mutta kun kyllähän noita tutkittuja juttuja löytyy YLEn arkistosta lähikuukausilta: on VVO ja demari -yhteyksiä sekä kylpyläsotkuja jotka yhdistyvät kokoomukseen, on vähän kaikkien sotkuja tongittu. Mutta ne on uutisoitu eri tavoin: on eri toimittajia ja eri määrä juttuja. Tämä taas ei ole Vuorikosken vika, vaan kyseisten toimittajien (ja Jääskeläisen, joka vetää linjoja!) linjaus. Miksikö media keskittyy pääministeriin? Johtuisiko siitä, että kyseessä on maan kovin vallankäyttäjä, toisin kuin oppositio, joka voi lähinnä räksyttää? Miksi ei kansa kohissut näistä muista jutuista silloin, kun ne ilmestyivät!

Väitänpä, että siksi, koska kansalaiset ja toimittajat yleensä eivät ymmärrä osinkojen ja verojen ja lainsäädännön ym. päälle, mutta kun vanhempi mies lähettää naiselle myöhään perjantai-iltana vihaisia sähköposteja, niin käsillä onkin simppeli tarina, josta jokainen saa otteen. Tämä aiheuttaa sen, että näiden YLEn toimittajien perustellut ja täysin tosiasiapitoiset jutut, joissa argumentoidaan,  ettei pääministerimme selvitä esteellisyyksiään niin kuin lainsäädäntö häneltä edellyttäisi – tämä leimataan valehteluksi, tuulesta temmatuksi poliittiseksi ajojahdiksi. Ihan vain siksi, kun kansalaiset eivät kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään, mitä tämä tarkoittaa: tosiasiat viittaavat siihen, ettei pääministerimme selvitä esteellisyyksiään niin kuin lainsäädäntö häneltä edellyttäisi.

Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, miten toimittaja kehtaa julkisesti käsitellä epäilyjä korkean vallankäyttäjän väärinkäytöksistä – joka nyt vain sattuu olemaan aika pitkälti määritelmä siitä, mitä tutkivan journalistin pitäisikin tehdä!

Oppeja Sipilän ja YLEn kahnauksesta

Human rights mind map, hand drawn concept

Lehdistönvapaus on erittäin tärkeä länsimainen arvo

Olen seurannut silmä kovana viime päivien uutisointia Pääministeri Juha Sipilästä ja YLEstä. Olen tehnyt seuraavia havaintoja:

  1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä
  2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista
  3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä

Pääministeri on Suomen merkittävin vallankäyttäjä. Demokraattisen, vuosisataisen toimintamallin mukaisesti hänen toimiensa pitäisi olla lehdistön kriittisen tarkastelun kohde numero yksi. Kansalaisten hyväksi. Pääministeri ei ole tavallinen ihminen vaan Suomen merkittävimmässä virassa ja hänellä on valta päättää elämistämme.

Toimittajat eivät voi olla ”neutraaleja ja objektiivisia” valtiovaltaa kohtaan. Tämä tieto tuntuu puuttuvan some-keskustelun perusteella useilta kansalaisilta sekä myös itse pääministeriltämme. Lainsäädäntöömme on esimerkiksi erilaisten keskeisten lakien esityksiin kirjoitettu pitkät pätkät lehdistön roolista ja yhteiskunnallisesta merkityksestä demokratialle. Se on olla tärkeän yhteiskunnallisen tiedon levittäjän lisäksi vallan vahtikoira, joka seuraa kriittisellä silmällä valtiovallan sekä poliitikkojen toimintaa ja pyrkii uutisoimaan havaitsemansa mahdollisetkin epäkohdat. Tämä siksi, jotta niistä heräisi julkista keskustelua, jonka nojalla kansalaiset voisivat itse päättää kantansa valtiovallan toimista. Mikäli toimittajat julkaisisivat vain oikeusjuttujen tuloksista ja viranomaistoimista, oltaisiin toimivan, demokraattisen järjestelmän näkökulmasta jo myöhässä.

Toimittajan pitäisi siis uutisoinnissaan olla puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta valtaapitäviä kohtaan kriittinen.

YLEn toimittajat tarkastelivat aihettaan monelta kantilta. Muun muassa paljastui, että pääministeri ei selvitä esteellisyyksiään, vaikka hallintolain mukaan pitäisi. Pääministeri ei siis noudata tältä osin lakia. Tämä on iso uutinen ja kaipaisi lisätarkastelua – jota ei nyt saada, koska asiaa koskevat jatkojutut hyllytettiin.

Ylimmän laillisuusvalvojan kannanottoa saadaan odottaa ja se ei tule olemaan selkeä puoleen eikä toiseen. Hän laatii pitkän paperin toisaalta-toisaalta -pohdintaa, joka annetaan pääministerille tiedoksi.

Tämä on juuri sellainen asia, joka on käytännössä lain harmaalla alueella mutta josta kansalaisten pitäisi itse saada muodostaa oma kantansa. Se ei onnistu ilman joukkoviestimiä.

2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista

Ylellä harjoitetaan ratkaisukeskeistä journalismia: kun huomataan ongelma, yritetään löytää sen syyt ja ratkaisuja siihen esimerkiksi asiantuntijoilta ja seurataan asia loppuun asti. Ei ole kyse siis yksittäisestä jutusta, vaan aiheesta, jonka parissa toimittajat ahertavat ja sen prosessin aikana syntyy useita erilaisia juttuja, kuten analyysejä aiheesta ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Mielestäni tämä on parempi tapa harjoittaa journalismia kuin vain tehdä yksi iso juttu ja sitten siirtyä toiseen aiheeseen, ikään kuin jättää jutut aina kesken. Uutisoi-ja-unohda -linjan sijaan aiheen pitkäjänteinen käsittely mahdollistaa erilaiset kommentit ja uusien esiin tulevien havaintojen tarkastelun. Mutta kun tämä pitkä prosessi tuntuu varmasti jutun kohteesta ikävältä – siitä ei pääse helpolla eroon – niin moni yleisöstä seuraava kutsuukin tätä ajojahdiksi.

Toisaalta jutun kohde (Sipilä) ei tajua, että niitä juttuja tulee koko ajan! Jos ei ehdi juuri tätä juttua kommentoimaan, niin seuraavaan ehtii kyllä. Tai sitten jopa siitä haastattelusta tehdään kokonaan oma uutisensa, joka edelleen liittyy tähän samaan juttujen sarjaan.

Haluan tässä painottaa, että nythän toimittajien jutuissa ei ole ollut mitään virheitä, joita olisi pitänyt korjata! Sipilä olisi halunnut päästä kommentoimaan tiettyä uutista, johon ei ollut pakottavaa tarvetta: jutun aineisto oli hankittu muualta kuin Sipilältä itseltään, esimerkiksi viranomaisten asiakirjoista. Toimittajat kykenivät siis luottamaan siihen, että faktat olivat hallussa.

Toistan: toimittajien jutuissa ei ollut mitään virheitä, joita Sipilän olisi tarvinnut korjata. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta vaatia toimittajien juttuja korjattaviksi – vain omien haastattelujensa suoria sitaatteja tällainen koskee ja nythän niitä ei ollut.

3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

Ruben Stillerin Pressiklubi-ohjelman aihe on käsitellä viime aikoina mediassa käsiteltyjä asioita, erityisesti politiikan alueelta. Totta kai hän tuolloin käsittelisi pääministeri Sipilää ja Terrafamea. Ohjelman formaatti on etukäteen käsikirjoitettu ja lukkoon lyöty, Sipilän mainitsematta jättäminen olisi ollut aivan tietoinen poikkeus. Stiller ei halunnut tätä tehdä, jolloin hän sai kirjallisen varoituksen esimieheltään. Ylen johto uhkasi Stilleriä potkuilla, jos hän jatkaisi journalistisella linjallaan.

Stillerin ohjelma on irrallaan Ylen uutisista ja satiiria sekä kommentointia muusta uutisoinnista. Se ettei hän saanut näin tehdä oli puhdasta painostusta ja uhkailua potkuilla – median vaientamista. Paine tuli ehkä ulkoa, mutta tähän (itse)sensuuriin syyllistyi toimitus itse, johdon toimesta.

EDIT: klo 15:15 – saadun palautteen perusteella tarkennan tekstissä, kenen moka mikäkin ja missäkin kohdassa on. 😉 Lyhyesti: 1. suuren yleisön, PM:n ja Ylen johdon virhe, 2. PM:n ja suuren yleisön virhe, 3. YLEn johdon virhe

EDIT: klo 15:25 – lisäksi kohta 2. oli tarkoitettu toimittajille – että tajuaisivat, että nykyinen tapa tehdä journalismia ratkaisukeskeisesti voi johtaa ikään kuin rakenteellisista syistä toistuviin ongelmiin, kun se nähdään ajojahtina. Ehkä sovittelujournalismi voisi tuoda parempia tuloksia Suomen kontekstissa?

Muista nämä seuraavissa vaaleissa

Husband and wife yelling and arguing.

Modernia vaalikeskustelua.

Mitä nämä Trump-vaalit opettivat minulle: jos jonkun mielipide vaikuttaa hullulta, on se merkki siitä, että on parasta pyrkiä selvittämään sen syyt juurta jaksain ennen kuin julistat sen toisen hulluksi tai tyhmäksi.

  1. Jos et toista tajua, on siellä oltava joku syy taustalla, jota et tiedä. Toisen hulluksi tai tyhmäksi julistaminen ei saa sinua ymmärtämään tätä syytä.
  2. Toisen tasa-arvoisen tasavaltalaisen leimaaminen rasistiksi ja lopettamalla ”keskustelun” siihen ei edistä yhtään mitään. Vahvistatte vain molemmat kantojanne. Molemmat pysyvät tietämättöminä niistä perusteista, joilla toinen on sitä mieltä kuin on. Ja silti molemmat äänestätte niissä vaaleissa.
  3. Tasavaltalaisuus tarkoittaa sitä, että olet tasa-arvoinen toisten kansalaisten kanssa. Vaikka se toinen vaikuttaisi idiootilta, on silläkin yhtä paljon ääniä kuin sinulla.
  4. Ainoa keino kaivaa noita syitä toisen ajatusten taustalta on kärsivällinen keskustelu. Se ei onnistu ilman, että kunnioitat toista tasavertaisena keskustelijana.
  5. Se yksi argumentti joka pistää korvaasi ja jonka pohjalta tuomitset toisen ihmisen on oikeasti vain yksi monista, joita tuo toinen ihminen käyttää kantansa perustelemiseen.
  6. Yleensä se, että kuuntelet toisen pitkät kertomukset ja osoitat käsittäväsi mistä hän puhuu, merkitsee sitä että ymmärryksen portit avautuvat myös toiseen suuntaan.
  7. Jos haluat, että se toinen vaihtaa mielipidettään, niin et voi käydä järkevää loogista keskustelua tai osoittaa virheitä toisen mielipiteen perusteissa, jos et niitä tiedä.
  8. On oikeasti aika öykkärimäistä väittää, että tiedät paremmin kuin se toinen ne oikeat syyt miksi se on sitä mieltä kuin on.
  9. Kukaan idiootti maailmassa ei halua kuulla olevansa tyhmä. Jos saat toisen tuntemaan olonsa tyhmäksi, niin se ei taatusti vaihda mielipidettään.
  10. Jos vaikutat ihan mukavalta tyypiltä, niin hyvät argumentit jäävät kaivelemaan ja piinaamaan omaatuntoa. Jos vaikutat vastenmieliseltä ilkiöltä, ajatuksesi torjutaan suoralta kädeltä.

Oikeasti meidän kantojemme ja ajatuksiemme taustalla on melkoinen vyyhti erilaisia asioita: kokemuksia, ideoita, opittuja tapoja. Niiden muuttaminen ja selvittäminen ei onnistu yhdellä keskustelulla vaan pitkässä prosessissa ajan myötä. Demokratian hienous on se, että se on prosessi jossa on mahdollista tätä keskustelua käydä. Jos vain siihen ryhdymme.

Näillä sitten mennään seuraaviin vaaleihin – jotka onkin kuntavaalit ihan tässä ensi vuonna. Täällä Suomessa! Eiks nih, media?

Eettinen viestintä ei selviä ilman hyvää ympäristöä

Business man with ace up his sleeve

Pelaako viestintäsi avoimin vai suljetuin kortein?

Kirjoitin viime vuonna hallintarekisterin viestintäkohun aikoihin siitä, kuinka strateginen viestintä voi olla eettisesti pahaa (osa 1 ja osa 2). Painotan, että lähtökohtaisesti strateginen viestintä voittaa läpinäkyvän, avoimen ja eettisen viestinnän. Jälkimmäinen on kuin kataja: onnistuessaan kestävä, joustava ja särkymätön, mutta vaatii juuri oikeanlaisen kasvualustan tai kuolee.

Käsitän strategisen viestinnän tavoitteellisena, suunnitelmallisena toimintana. Siinä analysoidaan toimintakenttä ja sen eri toimijat, luodaan kilpailutilanteen pohjalta tai sen huomioiva voittoisa strategia sekä määrätietoisesti toteutetaan sitä. Kyseessä on siis keino päihittää vastustus ja saada aikaiseksi halutut asiat. Ongelma tässä on se, että tällaisella lähestymistavalla itse asiassa luodaan vastustajat ja kilpailua sinne, missä sitä ei edes tarvita tai minne se ei kuulu. Näin on erityisesti julkisella puolella. Toimittajilla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli, joka on huomioitu esimerkiksi lainsäädännön erioikeuksilla. Toimittajat eivät ole viranomaisten vastapuoli, vaan tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita, joita täytyy huomioida vaan ei manipuloida.

”Julkishallinnossa on syytä jatkuvasti myös viestinnässä pitää mielessä, mistä on kysymys: Julkisuusperiaatteen tarkoituksena ei ole markkinoinnin keinoin selittää hallinnon toimintaa eikä suojella päätöksentekijöitä, vaan antaa ihmisille mahdollisuus muodostaa kelvollisen tietopohjan perusteella käsityksensä yhteisistä asioista, valvoa vallankäyttäjiä ja vaikuttaa vallankäyttöön.”

Anna-Riitta Wallin

Toinen asia sitten on se, että myös avointa ja läpinäkyvää viestintää ajava viranomainen voi joutua strategisen viestinnän uhriksi. Hyvä esimerkki tästä ovat erilaiset kaavoitusasiat, joissa joku yksityinen henkilö tai yhdistys vastustaa kaavamuutosta valittamalla, venyttämällä ja hankaloittamalla kaikissa mahdollisissa tilanteissa, vaikka tietäisi, etteivät esimerkiksi valitukset mene läpi; viranomaisen on viestittävä avoimesti kaavoitusprosessi, vastustaja voi pelata suljetuin kortein ja juonia jarruliikkeensä kaikessa rauhassa.

Eettinen, läpinäkyvä ja avoin viestijä on siis altavastaajana aina: eettinen pelaa avoimin kortein ja koittaa yhteistyötä sekä kaikkien kaveruutta, strateginen pelaa suljetuin kortein ja ajaa henkilökohtaista etuaan ja muiden kampitusta joka mutkassa. Ainoa keino eteenpäin on se, että ympäristö palkitsee ja tukee eettistä ponnistelua sekä rankaisee ”pahantekijöitä”. Oli kyseessä sitten yritysten kilpailutilanne, julkisten viranomaisten toiminta tai kolmannen sektorin sisäinen peli. Tällöin pelisäännöt muuttuvat ja strateginen pelaaminen alkaa toimia itseään vastaan. Valitettavasti tällainen hyvän viestinnän konteksti on vallalla vain riittävän isossa mittakaavassa – esimerkiksi paikallispolitiikassa paikallismedia ei ole riittävän vahva tai paikalliset aktivistit riittävän organisoituneita, sama koskee laajalti yrityssektoria sekä esimerkiksi ammattijärjestöjä. Tällaisessa tilanteessa eettisen, hyvän viestijän on pyrittävä kohti ideaalia mutta samalla ymmärtäen strategisen viestinnän ”reaalipoliittiset” seuraukset.

Strateginen viestijä voi toimia yksin, mutta avoin, läpinäkyvä viestijä tarvitsee liittolaisia – yleisöä ja yhteistyökumppaneita. Lääke likaisen tilanteen parantamiseksi on sammumaton idealismi, sinnikkyys ja aktiivinen keskustelu verkostojen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä terävä pelisilmä kentän tilanteen ymmärtämiseksi.

”The price of freedom is eternal vigilance.”

–Leonard H. Courtney

Nykytyössä yksilöllä ei ole väliä, yksilöillä on

image


Toimivan tiimin on tehtävä, mokattava, opittava ja tsempattava yhdessä

Matkustin Tikkurilaan perjantaina. Paikalla Metropolia-ammattikorkeakoulun yksikössä oli kymmenien eri korkeakoulujen edustajia ja keskustelimme viestinnän, median ja muotoilun yhteistyöstä, tarpeista ja tulevaisuudesta.

Mitä yhteistä näillä eri aloilla on? Paljon, olennaisen paljon. Yhä enemmän tänä päivänä tarvitaan toisaalta erikoistumista tiettyyn osaamiseen, toisaalta näiden osaajien yhteistyötä. Esimerkkinä datajournalismi; Helsingin Sanomien Esa Mäkinen kertoi pari viikkoa sitten Jyväskylän yliopistolla, miten HS:n verkkosivustolle tulevan datajournalismijuttukokonaisuuden parissa työskentelee vähintään kolmen tekijän tiimi: toimittaja/tuottaja, graafikkko ja koodari. Tämä työpanos ei ole samanlainen kuin perinteisen lehtimiestyön toimittaja/kuvaaja/graafikko-kolmikon yhteistyö – siinähän jokainen tekee oman osuutensa kuin liukuhihnalla ja lopuksi kootaan palikat yhteen. Datajournalismijutussa kaikkien näkemystä ja panosta tarvitaan suunnittelussa ja yhdessä luomisessa alusta pitäen, tekninen alusta huomioiden. Ei ole toisiinsa liimattavia osakokonaisuuksia vaan vain yksi, saumaton tuote ja käyttäjäkokemus.

Mutta tämä kokonaisuus vaatii hyvin toisenlaista lähestymistapaa, taitoja ja mielenlaatua kuin aikaisempi opintotarjonta. Jokaisen on osattava jotain uutta, muttei kaikkien kaikkea. Perjantain tapaamisessa puhuneen Allerin Pauli Aalto-Setälän sanoin: ”ei toimittajan tarvitse osata koodata – pistät toimittajan opiskelemaan Pythonia ja saat aikaiseksi luokatonta koodia ja loppuunpalamisen. Mutta toimittajan on ymmärrettävä dataa, voidakseen tehdä Pulitzer-tasoisia nykyteknologian mahdollistamia juttuja”.

Vanha työkulttuuri, jossa jokaiselle annetaan oma työrauha tehdä oma hommansa moitteetta ei enää toimi. Yksilön työllä ei ole väliä, jos kokonaisuus ei pelaa. Yksittäisten huippujen hyvää tiimiä parempi voi olla hyvien tyyppien huipputiimi. On kyettävä yhdessä kokeilemaan, oppimaan ja luomaan ennennäkemättömiä asioita hyvässä hengessä. Kestettävä ne kaikki lukemattomat vastoinkäymiset, joita kokeilukulttuuriin kuuluu. ”Ei se ole välttämättä edes joka kymmenes juttu joka onnistuu ensi alkuun, se voi olla joka sadas.”

Päivän tapaamisen taustalla on opetus- ja kulttuuriministeriön tuki ja toiveet: tarkoituksena olisi luoda tällaiseen nykypäivän työelämään vastaavaa aidosti uutta, korkeakoulurajat (myös yo- ja amk-) sekä alojen rajat ylittävää koulutustarjontaa. Mutta voi pojat sitä kolinan määrää, joka tapaamisessamme kuului! Se kolina syntyi siitä, kun eri organisaatioiden näkymättömät hallinnon, käytäntöjen ja kulttuurien rajat löivät kömpelösti yhteen, kun läsnäolijat yrittivät lyödä lukkoon edes alustavia toimintaa konkretisoivia ajatuksia. Eri alojen peruskäsitteitä ymmärretään eri tavoin: journalismia ja toimittamista pidetään synonyymeinä, toiset pitävät kaupunkisuunnittelua vain kaavoittamisena. Eri organisaatioissa on erilaisia käsityksiä toiminnasta: toisille esimerkiksi jotkut asiat ovat ongelmia, toiset ovat sokeita näille seikoille. On organisaatiokohtaisia erikoissääntöjä, joita täytyy huomioida; on hallinnollisia, laillisia ja pedagogisia esteitä yhteistyölle.

Tapaaminen oli hieno harjoite, kokeilu: aivan kuten organisaatioiden jokapäiväisessä elämässä on voitava luoda aitoja, toimivia moniammatillisia tiimejä, samoin on voitava luoda aitoa eri organisaatioiden yhteistyötä, joka ei kaadu hallinnolliseen byrokratiaan ja eri näkökantojen sokeisiin pisteisiin. Ihan helpolla se ei kyllä onnistu, mutta kokeillaan. 🙂

 

ps. Myös Petro Poutanen oli paikalla ja kirjoitti oman blogauksensa.

Syy, miksi tiedottajien on tehtävä toimittajien hommat

Edellisen postaukseni Tiedotteen laatimisesta osa 2: Toimittajien paheellisuudesta päätin näin:

”Väitän, että viestinnän ammattilaisten eettinen, yhteiskunnallinen velvollisuus, on auttaa toimittajia toteuttamaan heidän arvokasta, journalistista tehtäväänsä. Eli vaikka journalismin kriisi mahdollistaakin juttujen saamisen lähes sellaisenaan lehteen, niin tätä mahdollisuutta ei saisi hyväksikäyttää!”

Tämä kirvoitti kysymyksiä ja vastaväitteitä. Tässä paras eli kattavin ja kaikki asenteet ja ihmettelyt tiivistävä lainaus:

”Uutisen ja tiedotteen raja tekstinä on niin häilyvä, että tiedottaja voi vaan taputella itseään selkään hyvästä tiedotteesta ja nauraa toimittajille, joilla ei ole aikaa tai osaamista tehdä parempaa. Pääasia, että organisaation asia pääsee lehteen ja mikä vielä parempaa, jos se oma teksti menee sellaisenaan läpi. Ne tiedotteetkin on ihan samalla lailla uutisten kanssa usein vain tekstimassaa ja tiedotteesta hypätään toiseen. Hoitakoon toimittajat ovat omat eettiset velvollisuutensa ja tehköön juttunsa uusiksi tiedotteen pohjalta ilman copy/pastea. Ei sitä tartte tiedottajien yrittää. Tiedottaja hoitakoon omat eettiset juttunsa organisaatiossa ja sen sisällä. Mistä se tiedottaja tietää muuten, että nyt pystyn käyttämään journalismin kriisiä hyväkseni ja saan tiedotteen lehteen?”

Avaan nyt alkuperäistä väitettäni sekä vastaan vastaväitteisiin.

Lähden liikkeelle niistä rakennuspalikoista, joiden varassa väitteeni seisoo: Etiikka on hyvän ja pahan, oikean ja väärän tutkimusta. Etiikka vallitsee kaikkialla ja kaiken aikaa, kaiken yläpuolella. Mikään tässä maailmassa (kuten talouselämä) ei ole amoraalista, etiikan tuolla puolen. Jürgen Habermasia lainaten, etiikan tehtävä on Immanuel Kantin ajoista lähtien vastata ennen kaikkea kysymykseen, miten meillä olisi hyvä, oikeudenmukainen yhteiskunta. Tätä on etiikka. Sitten meillä on moraali, joka on paikallisen yhteiskunnan käsitys oikeasta ja väärästä. Ja sitten on laki ja säädökset, jotka ovat vallassa olevan tahon määräysnormisto. Demokratiassa tätä pitää noudattaa, koska demokratia on oikeudenmukainen tapa valita johto.

Esimerkiksi viestinnän ammattilaisten eettisissä ohjeistuksissa, kuten Code of Athensissa tai ProComin eettisissä ohjeissa, kielletään manipulaatio. Manipulaatio eroaa persuaasiosta, suostuttelusta, siten, että manipulaatiossa yritetään piilotella tietoisesti jotain olennaista. Manipulaatio seuraa, jos ihminen yrittää suostutella tai uskotella toiselle jotain joko vääristellen tosiasioita ja/TAI pimittäen tietoisesti ikävän seurauksen tästä toimesta. Tilanne on persuaasiota silloin, jos kaikki kortit ovat avoimesti pöydällä. Niitä saa kaunistella, rehellisesti omasta näkökulmasta: ”haluaisimme, että tekisimme A:n. Tästä on toki seurauksena myös B, mutta se ei mielestämme ole kovinkaan merkittävä juttu”. Mutta manipulaatioksi tilanne menee, jos ikävää asiaa B ei mainita. Esimerkiksi jos Talvivaaramainen yritys ilmoittaa, että kaikki on ok samalla kun lasketaan myrkkyä maastoon. Pitäisi sanoa, että ”nyt meillä muuten pääsee myrkkyä maastoon, mutta meidän mielestä tilanne on hallinnassa, koska…” ja perustelut perään.

Muutama vastaus yleensä tässä vaiheessa esitettyihin kysymyksiin:

  • ”Mitenkäs mainokset, niissähän sitten manipuloidaan sumeilematta??” Mainokset ovat erikoistilanne, joissa ei manipuloida. Nimittäin jos tarkoituksena on saada meidät ostamaan jokin tuote. Mainoksissakaan ei saa valehdella, mutta katsotaan, että jos mainos on selkeästi mainos tai sijaitsee mainokselle varatulla paikalla, niin ihmiset kyllä tietävät, että nyt yritetään saada meitä ostamaan jotain. Tällöin peli on selvä. Mutta jos journalisti kirjoittaa suoraan tiedotteesta, suodattamatta tietoa välissä, niin tilanne on todellisen asian kertojan piilottelusta. Kyse on tällöin manipulaatiosta.
  • ”Mitenkäs poliitikot, nehän manipuloivat koko ajan??” Osittain tähän pätee sama kuin mainoksiin. Mutta poliitikot eivät saisi manipuloida. Meillä poliitikkoja on jäänyt kiinni suoranaisesta valehtelusta ilman mitään seurauksia. Muissa länsimaissa heidät olisi painostettu eroamaan. Ideologinen manipulointi on nimeltään propagandaa (erittäin hyvin tätä käsittelee esimerkiksi Larson).

Juuri tämän manipulaation vastainen taistelu, niin viranomaisten, yritysten kuin kansalaisjärjestöjenkin osalta on journalistiikan yhteiskunnallisen tehtävän ytimessä. Mutta copy/paste-journalismin, churnalismin, aikakaudella tätä tehtävää lyödään laimin. Paikkakunnalla ei ole sheriffiä.

”Mistä se tiedottaja tietää muuten, että nyt pystyn käyttämään journalismin kriisiä hyväkseni ja saan tiedotteen lehteen?”

Lainaan yritysetiikkaan erikoistunutta professoria Tuomo Takalaa. Hänen mukaansa:

  1. Eettinen ihminen pyrkii tietämään asioita ja ymmärtämään niitä. Ihminen on epäeettinen, jos ei halua tietää asioiden todellista tolaa!
  2. Kukaan ei ole täydellinen, eikä ihminen voi tietää kaikkea. Mutta eettinen ihminen pyrkii hyvään mahdollisuuksiensa mukaan. Ihmisen (organisaatiossakin toimivan ihmisen) voidaan velvoittaa toimivan oikein niissä olosuhteissa, joissa on, niine tietoineen, joita hänellä on.

Tilanne tiedotteen lähettämisessä churnalistille on vähän sama, kuin jos poliisia ei ole näköpiirissä, niin saako silloin ajaa ylinopeutta? Ei saa. Eikä tehdä mitään muutakaan lainvastaista tai edes moraalitonta. Jos sheriffiä ei ole paikkakunnalla, niin se on kunnon kansalaisten pyrittävä pitämään moraalinsa niin korkealla tasolla, ettei meno muutu villiksi länneksi. Miksi tätä on vältettävä, on perusteltavissa:

  1. maalaisjärjellä
  2. yleisellä etiikalla (Kant, Rawls, Habermas, vähän mikä vain)
  3. organisaatioetiikalla, kuten esimerkiksi stakeholder-etiikalla (Robert Phillips)

Uutisen ja tiedotteen raja ei ole häilyvä, jos tiedote = uutinen. Tämä voi johtua joko siitä, että a) toimittaja on copy/pastettanut uutisen, b) tiedottaja on kirjoittanut niin uutismaisesti jo alkuperäisen tiedotteen, että sen voi laittaa sellaisenaan lehteen. Mikäli tilanne on b, niin silloin kaikki on ok. Journalisti on suodattanut tekstin ja arvioinut sen olevan validia tietoa. Mutta jos tilanne on a, niin hyvä tiedottaja suree yhteiskuntamme puolesta.

Lähteitä: