Aihearkisto: Viestinnän johtaminen ja suunnittelu

Trump on strateginen viestijä – ole sinä parempi

Chess.

Jos ihmiset ovat viestinnässäsi pelinappuloita, olet väärällä polulla.

Trumpin voiton jälkeen on muutamankin kerran mainittu, että olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen todellisuuteen ja että faktoilla ei ole väliä. Tämä ei pidä paikkaansa. Puheella, retoriikalla, voi saada kannatusta ja voittaa vaalit. Mutta edelleenkään se ei riitä esimerkiksi tekemään päätöksiä, jotka oikeasti parantavat maailmaa ja korjaavat ongelmia. Yksityiskohdat, faktat ja data ovat yksinkertaisesti pirun tärkeitä. Nykypäivänä on helppoa ja tärkeää hyödyntää uutta tietoa ja tarkistaa tosiasioita.

Mutta tosiasiat eivät todellakaan riitä, koska ihmisten ei tarvitse hyväksyä niitä. Sosiaalinen mediamme on täynnä älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat voittaa keskusteluita, puuttuvat ahkerasti virheisiin ja hierovat vastustajiensa mokia näiden naamoihin. Mutta yksikään idiootti ei halua kuulla olevansa tyhmä.

Donald Trump on oikeasti ihan älykäs ihminen mutta myös demagogi, epäeettinen retoriikan käyttäjä. Hän käyttää puheissaan liioittelua, yksinkertaistuksia, uhkauksia ja muita ikäviä keinoja, joilla heikennetään julkisen keskustelun laatua. Mutta puhuessaan näin Trump osoittaa kuulijoilleen tajuavansa heitä: Katsoin televisiosta, kuinka Trump kailotti haluavansa lyödä tätä tai tuota tyyppiä nokkaan. Kuulostaa väkivaltaiselta. Mutta myös hyvältä esimerkiksi sellaisen korvaan, joka tekee kolmea minimipalkkaista työtä, on silti talousvaikeuksissa ja kuulee jatkuvasti uutisissa hallinnon korruptiosta ja tehottomuudesta. Trump puhui näin koska on strateginen viestijä: ei hänen voittaakseen tarvinnut valistaa kansaa tai saada heistä fiksuja saati kirjanoppineita, hän tarvitsi vain heidän tukensa ja äänensä.

Työskentelen yliopistossa ja tämä paikka on täynnä kirjanoppineita, jotka tietävät hyvin paljon kaikenlaisesta. Moni on vähän besserwisseri, minäkin. Mutta koitan muistaa, ja toitottaa muillekin, että jos tiedätkin asiat paremmin kuin muut muttet osoita heille kunnioitusta ja hienotunteisuutta, niin et koskaan saa viestiäsi perille. Vaikka miten latelisit tosiasioita ja faktoja ja osoittaisit heidän argumenttiensa virheitä. Koska loppujen lopuksi jokainen ihminen voi itse valita mitä hyväksyy totuudekseen. Jos annat kuulijoidesi ymmärtää, että he ovat idiootteja tai jotenkin huonoja, niin eivät he hyväksy viestiäsi. Onnistuaksesi sinun pitää ensin huomioida kuulijoidesi tunteet ja kuunnella heitä herkällä korvalla. Trump teki näin ja hän voitti vaalit.

Nyt kun taas kuntavaalit ovat edessä ja sitten sen jälkeen taas uudet vaalit – pitäkää mielessä, että jokainen ihminen on tärkeä ja arvokas. Erityisesti jos hän on mielestäsi tyhmä tai väärässä. Koska asenteesi näkyy päälle päin ja hän ei siksi hyväksy viestiäsi. Jos haluat saada aikaan muutoksen vastapuolen kannattajissa, niin ainoa keino siihen on kunnioituksen osoittaminen, keskusteleminen niin kuin vertaiselle (olemmehan kaikki tasa-arvoisia suomalaisia Suomen tasavallassa) sekä ennen kaikkea olennaista on kärsivällinen kuuntelu ja sen läpikäyminen, mitä toinen haluaa sanoa.

Kaiken sen räyhäämisen alla – koetaanko jotain uhkaksi? Mikä ja miksi? Millä perusteella? Mikä tarkkaan ottaen on huonosti? Jossain vaiheessa löydätte seikkoja, joista olette samaa mieltä. Samoja arvoja – on tärkeää esimerkiksi kokea olevansa turvassa. Sitten jo voitte keskustella siitä, mikä toisen osapuolen ajattelussa ja puheissa on uhkaavaa ja miksi. Tätä kautta voi sitten löytyä yhteinen sävel ja vaikka olisittekin loppujen lopuksi eri mieltä edelleen, pystytte sentään tekemään joissain asioissa yhteistyötä. Ja se on demokratian ydin: että erimieliset ihmiset kykenevät yhteistyöhön ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ristiriidoista huolimatta.

Eettinen viestintä ei selviä ilman hyvää ympäristöä

Business man with ace up his sleeve

Pelaako viestintäsi avoimin vai suljetuin kortein?

Kirjoitin viime vuonna hallintarekisterin viestintäkohun aikoihin siitä, kuinka strateginen viestintä voi olla eettisesti pahaa (osa 1 ja osa 2). Painotan, että lähtökohtaisesti strateginen viestintä voittaa läpinäkyvän, avoimen ja eettisen viestinnän. Jälkimmäinen on kuin kataja: onnistuessaan kestävä, joustava ja särkymätön, mutta vaatii juuri oikeanlaisen kasvualustan tai kuolee.

Käsitän strategisen viestinnän tavoitteellisena, suunnitelmallisena toimintana. Siinä analysoidaan toimintakenttä ja sen eri toimijat, luodaan kilpailutilanteen pohjalta tai sen huomioiva voittoisa strategia sekä määrätietoisesti toteutetaan sitä. Kyseessä on siis keino päihittää vastustus ja saada aikaiseksi halutut asiat. Ongelma tässä on se, että tällaisella lähestymistavalla itse asiassa luodaan vastustajat ja kilpailua sinne, missä sitä ei edes tarvita tai minne se ei kuulu. Näin on erityisesti julkisella puolella. Toimittajilla on merkittävä yhteiskunnallinen rooli, joka on huomioitu esimerkiksi lainsäädännön erioikeuksilla. Toimittajat eivät ole viranomaisten vastapuoli, vaan tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita, joita täytyy huomioida vaan ei manipuloida.

”Julkishallinnossa on syytä jatkuvasti myös viestinnässä pitää mielessä, mistä on kysymys: Julkisuusperiaatteen tarkoituksena ei ole markkinoinnin keinoin selittää hallinnon toimintaa eikä suojella päätöksentekijöitä, vaan antaa ihmisille mahdollisuus muodostaa kelvollisen tietopohjan perusteella käsityksensä yhteisistä asioista, valvoa vallankäyttäjiä ja vaikuttaa vallankäyttöön.”

Anna-Riitta Wallin

Toinen asia sitten on se, että myös avointa ja läpinäkyvää viestintää ajava viranomainen voi joutua strategisen viestinnän uhriksi. Hyvä esimerkki tästä ovat erilaiset kaavoitusasiat, joissa joku yksityinen henkilö tai yhdistys vastustaa kaavamuutosta valittamalla, venyttämällä ja hankaloittamalla kaikissa mahdollisissa tilanteissa, vaikka tietäisi, etteivät esimerkiksi valitukset mene läpi; viranomaisen on viestittävä avoimesti kaavoitusprosessi, vastustaja voi pelata suljetuin kortein ja juonia jarruliikkeensä kaikessa rauhassa.

Eettinen, läpinäkyvä ja avoin viestijä on siis altavastaajana aina: eettinen pelaa avoimin kortein ja koittaa yhteistyötä sekä kaikkien kaveruutta, strateginen pelaa suljetuin kortein ja ajaa henkilökohtaista etuaan ja muiden kampitusta joka mutkassa. Ainoa keino eteenpäin on se, että ympäristö palkitsee ja tukee eettistä ponnistelua sekä rankaisee ”pahantekijöitä”. Oli kyseessä sitten yritysten kilpailutilanne, julkisten viranomaisten toiminta tai kolmannen sektorin sisäinen peli. Tällöin pelisäännöt muuttuvat ja strateginen pelaaminen alkaa toimia itseään vastaan. Valitettavasti tällainen hyvän viestinnän konteksti on vallalla vain riittävän isossa mittakaavassa – esimerkiksi paikallispolitiikassa paikallismedia ei ole riittävän vahva tai paikalliset aktivistit riittävän organisoituneita, sama koskee laajalti yrityssektoria sekä esimerkiksi ammattijärjestöjä. Tällaisessa tilanteessa eettisen, hyvän viestijän on pyrittävä kohti ideaalia mutta samalla ymmärtäen strategisen viestinnän ”reaalipoliittiset” seuraukset.

Strateginen viestijä voi toimia yksin, mutta avoin, läpinäkyvä viestijä tarvitsee liittolaisia – yleisöä ja yhteistyökumppaneita. Lääke likaisen tilanteen parantamiseksi on sammumaton idealismi, sinnikkyys ja aktiivinen keskustelu verkostojen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä terävä pelisilmä kentän tilanteen ymmärtämiseksi.

”The price of freedom is eternal vigilance.”

–Leonard H. Courtney

Nykytyössä yksilöllä ei ole väliä, yksilöillä on

image


Toimivan tiimin on tehtävä, mokattava, opittava ja tsempattava yhdessä

Matkustin Tikkurilaan perjantaina. Paikalla Metropolia-ammattikorkeakoulun yksikössä oli kymmenien eri korkeakoulujen edustajia ja keskustelimme viestinnän, median ja muotoilun yhteistyöstä, tarpeista ja tulevaisuudesta.

Mitä yhteistä näillä eri aloilla on? Paljon, olennaisen paljon. Yhä enemmän tänä päivänä tarvitaan toisaalta erikoistumista tiettyyn osaamiseen, toisaalta näiden osaajien yhteistyötä. Esimerkkinä datajournalismi; Helsingin Sanomien Esa Mäkinen kertoi pari viikkoa sitten Jyväskylän yliopistolla, miten HS:n verkkosivustolle tulevan datajournalismijuttukokonaisuuden parissa työskentelee vähintään kolmen tekijän tiimi: toimittaja/tuottaja, graafikkko ja koodari. Tämä työpanos ei ole samanlainen kuin perinteisen lehtimiestyön toimittaja/kuvaaja/graafikko-kolmikon yhteistyö – siinähän jokainen tekee oman osuutensa kuin liukuhihnalla ja lopuksi kootaan palikat yhteen. Datajournalismijutussa kaikkien näkemystä ja panosta tarvitaan suunnittelussa ja yhdessä luomisessa alusta pitäen, tekninen alusta huomioiden. Ei ole toisiinsa liimattavia osakokonaisuuksia vaan vain yksi, saumaton tuote ja käyttäjäkokemus.

Mutta tämä kokonaisuus vaatii hyvin toisenlaista lähestymistapaa, taitoja ja mielenlaatua kuin aikaisempi opintotarjonta. Jokaisen on osattava jotain uutta, muttei kaikkien kaikkea. Perjantain tapaamisessa puhuneen Allerin Pauli Aalto-Setälän sanoin: ”ei toimittajan tarvitse osata koodata – pistät toimittajan opiskelemaan Pythonia ja saat aikaiseksi luokatonta koodia ja loppuunpalamisen. Mutta toimittajan on ymmärrettävä dataa, voidakseen tehdä Pulitzer-tasoisia nykyteknologian mahdollistamia juttuja”.

Vanha työkulttuuri, jossa jokaiselle annetaan oma työrauha tehdä oma hommansa moitteetta ei enää toimi. Yksilön työllä ei ole väliä, jos kokonaisuus ei pelaa. Yksittäisten huippujen hyvää tiimiä parempi voi olla hyvien tyyppien huipputiimi. On kyettävä yhdessä kokeilemaan, oppimaan ja luomaan ennennäkemättömiä asioita hyvässä hengessä. Kestettävä ne kaikki lukemattomat vastoinkäymiset, joita kokeilukulttuuriin kuuluu. ”Ei se ole välttämättä edes joka kymmenes juttu joka onnistuu ensi alkuun, se voi olla joka sadas.”

Päivän tapaamisen taustalla on opetus- ja kulttuuriministeriön tuki ja toiveet: tarkoituksena olisi luoda tällaiseen nykypäivän työelämään vastaavaa aidosti uutta, korkeakoulurajat (myös yo- ja amk-) sekä alojen rajat ylittävää koulutustarjontaa. Mutta voi pojat sitä kolinan määrää, joka tapaamisessamme kuului! Se kolina syntyi siitä, kun eri organisaatioiden näkymättömät hallinnon, käytäntöjen ja kulttuurien rajat löivät kömpelösti yhteen, kun läsnäolijat yrittivät lyödä lukkoon edes alustavia toimintaa konkretisoivia ajatuksia. Eri alojen peruskäsitteitä ymmärretään eri tavoin: journalismia ja toimittamista pidetään synonyymeinä, toiset pitävät kaupunkisuunnittelua vain kaavoittamisena. Eri organisaatioissa on erilaisia käsityksiä toiminnasta: toisille esimerkiksi jotkut asiat ovat ongelmia, toiset ovat sokeita näille seikoille. On organisaatiokohtaisia erikoissääntöjä, joita täytyy huomioida; on hallinnollisia, laillisia ja pedagogisia esteitä yhteistyölle.

Tapaaminen oli hieno harjoite, kokeilu: aivan kuten organisaatioiden jokapäiväisessä elämässä on voitava luoda aitoja, toimivia moniammatillisia tiimejä, samoin on voitava luoda aitoa eri organisaatioiden yhteistyötä, joka ei kaadu hallinnolliseen byrokratiaan ja eri näkökantojen sokeisiin pisteisiin. Ihan helpolla se ei kyllä onnistu, mutta kokeillaan. 🙂

 

ps. Myös Petro Poutanen oli paikalla ja kirjoitti oman blogauksensa.

Työmarkkinajärjestöjen julkisesta keskustelusta

 

 

 

 

 

 

Strategisen viestinnän pahuudesta

[Tämä on aihe, jota olen pyöritellyt mielessäni vuodesta 2004 lähtien, mutta jota en ole voinut mitenkään perusteellisemmin käsitellä. Nyt vähän yritän.]

Aamulehti esitteli ansiokkaasti muistion, josta paljastui valtiovarainministeriön strateginen ja eettisesti väärä ote viestintään. Tämä herätti hieman keskustelua edellisessä postauksessani, johon vastineeksi avaan vähän enemmän omaa näkemystäni.

Juu, väitän, että tämä on nimenomaan strategisen viestinnän (nimenomaan public relations mielessä – ilman markkinointiviestintäkonnotaatiota) ongelmacase, ei markkinointiviestinnän.

Strategisen viestinnän juuret ovat käsitykseni mukaan strategisessa johtamisessa, joka erityisesti Harvardin professori Michael Porterin ajatuksia mukaillen oli yksi vallitseva paradigma johtamisessa 80-luvulla ja vielä myöhemminkin. Osa Porterin luomista käsitteistä on ansaitusti jäänyt elämään johtamisen klassikoina.

Strategisen johtamisen ajatusten mukaan organisaatio pitää asemoida kokonaisvaltaisesti kilpailijoihin nähden. Muun muassa viestinnän on oltava mukana tässä toiminnassa. Toiminta on tavoitteellista ja ympäristö nähdään pelikenttänä, joka täytyy tarkkaan luodata sekä analysoida ja jossa jokaisella toimijalla on jokin rooli. Homman juoni on vastustajien kampittaminen ja omien tavoitteiden havittelu.

Eettinen ongelma tässä on rakenteellinen. Ajatus ei ole uusi, vaan jo Habermas esitti tämän, käyttäen nimenomaan strategisuutta epäeettisen lähestymistavan nimenä. Suunnitelmallisuutta saa olla, ja täytyy olla, aina koordinoidussa inhimillisessä toiminnassa. Mutta viestinnän näkeminen strategisena kilpailuna, jossa on voittajat ja häviäjät, johtaa tällaisiin tapauksiin käytännössä. Se ei sovi julkiselle puolelle, ja väitän, ettei se oikeasti sovi (tai ole sopinutkaan) yksityisellekään.

Mieleeni on erityisesti suorastaan palanut Michael Porterin esimerkki viestinnän strategisesta käytöstä kilpailutilanteessa, jonka hän esitteli suomeksi vuonna 1984 julkaistussa teoksessa ”Strategia kilpailutilanteessa : toimialojen ja kilpailijoiden analysointitekniikat”. Siinä hän esitti, että yritys voi esimerkiksi tiedottaa tutkivansa parhaillaan jotain tiettyä uutta innovaatiota, vaikka tämä olisi täyttä sepitettä. Tämän toimenpiteen ainoa tarkoitus on hämätä vastustajia, jotta he eivät edes yrittäisi lähteä tutkimaan tätä uutta tuoteideaa, kun uskovat kilpailijan olevan jo pitkällä omassa pioneerityössään. Näin saadaan estettyä kilpailijaa hakemasta kilpailuetua alueelta, jolle ei itse kyetä. Eli oma lyhytnäköinen etu voidaan näin asettaa yhteiskunnan kehityksen edelle.

Strategisen viestinnän pahin puoli on se, että sillä oikeasti VOI päästä vastustajiksi nähdyistä niskan päälle, kun tieten tahtoen halutaan ja tilanne sellaiseksi muodostetaan. Esimerkkinä työmarkkinakeskustelut. Siellä jos pelaa avoimin kortein, niin vastustaja hyödyntää sen ja sitten saa selkäänsä. Mutta kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti lopputulos on huono, kun yhden tahon lyhytnäköinen etu aiheuttaa kokonaisuudelle hallaa.

Nähdäkseni paras keino taistella strategisen viestinnän lähestymistapaa vastaan on tehdä siitä elinkelvoton. Kuten nyt journalistit parhaillaan valtionvarainministeriön kanssa koittavat: mikäli yhteiskunnan pelisäännöt ovat sellaiset, että manipulointiyritykset ja salailu johtavat turmioon, kun taas avoimuus ja läpinäkyvyys palkitaan, voi toisenlainen, eettisesti parempi näkemys (koulukunta, diskurssi – miksi sitä haluaa kutsua) viestinnästä päästä niskan päälle myös käytännössä, eikä vain moraalisena voittajana.

EDIT 1.12.2015: Ja tahtoisin vielä painottaa: suunnitelmallisuutta tarvitaan aina. Mutta strategisuus tarkoittaa aina jonkun älykkään, inhimillisen vastustajan voittamista: ennakoimista, hämäystä ja lyömistä. Viestintästrategia on ok juttu grand planina organisaatiolla, mikäli sillä ei tarkoiteta sitä, mitä Michael Porterin tapaiset (sekä sanakirja) tarkoittavat.

Lisäyksenä vielä, että strateginen viestintä on pahasta ennen kaikkea siksi, että sillä itsellään luodaan vihamielinen tilanne ja ympäristö yhteiskuntaan. Oman itsen asemointi vastustajiin nähden pyritään luomaan siten, että vastustajat ovat altavastaajana ja huonompia. Strategisuus, eli suunnitelmallisuus muita vastaan, on aina aggressiivinen toimi, hyökkäys. Tämä muovaa suhdetta muihin ympäristön ”pelaajiin”.

Lisäksi strateginen viestijä on se, joka määrittää pelin ja sen säännöt. Hän on se, joka julistaa vahvuudet ja heikkoudet ja miten niitä käsitellään. Strateginen toimija on proaktiivinen, hänen ”kilpailijansa”, tai pikemminkin uhrinsa, joutuvat toimimaan reaktiivisesti, näiden etukäteen saneltujen toimien sanelemilla ehdoilla.

EDIT: 1.12. 2015
Eli vielä lisäys siihen, mikä tässä hallintarekisterin valmistelussa on se ongelma: Tässä on muistio eli hallintarekisteriasian viestintäsuunnitelma, (lähde: mainio mtv3:n blogiteksti asiaan liittyen). Ministeriössä tiedetään, että esitys hankaloittaa viranomaisten tiedonsaantia ja tietojen julkisuutta eli toimittajien tiedonsaantia. He tietävät että se toimittajia eniten kaivelee. Mutta he ovat jo suunnitelleet, että tästä hankalasta asiasta ei puhuta, vaan painotetaan tätä toista asiaa ym. Kun tähän lisätään salailu (toimittajat saavat tietopyynnöillä toisilta viranomaisilta aiheeseen liittyvää materiaalia, jota valtionvarainministeriö ei luovuta jne.) sekä valehtelu, on paketti karmiva. Puhdasta strategista viestintää sekä manipulointia.

EDIT: 2.12. Käsittämätön kommentti valtioneuvoston viestintäjohtajalta:

Mantila toteaa, että kaikki viestintä on puutteellista jollakin tavalla. Viestintää suunnitellaan aina, eikä suunnittelua saisi demonisoida.

On eri asia suunnitella, kuin tietoisesti kampittaa!

EDIT: 2.12. Valtiovarainministeriön viestintäjohtaja Liinu Lehto kirjoitti kolumnin/blogitekstin, jossa kertoo ministeriön muuttavan toimintatapojaan. Vaikuttaa lupaavalta! Jäämme seuraamaan.

Strategisen viestinnän toimimattomuus kiteytyy tässä

Aamulehden juttu

Facebook-kommenttini asiaan: ”Itse asiassa uskon, että taustalla on viestinnän koulukuntaongelma. Tällainen vanhanaikainen näkemys lähtee siitä, että organisaation viestintä on strategista toimintaa, jolla tuetaan organisaation tavoitteita ympäristöön vaikuttamalla. Käytännössä se näkyy tällaisena pelailuna, jossa julkisuus on ikään kuin kilpakenttä, jota manipuloimalla voi voittaa.”

Esimerkiksi ”särkymätön viestintä” ja ProComin ja Viesti ry:n viestinnän eettiset ohjeet ovat mielestäni ristiriidassa perinteisen strategisen viestinnän kanssa. Käytännössä se näkyy erinomaisesti esimerkiksi tässä casessa.

 

Työelämässä asiat etenevät usein konfliktien kautta

Tämän blogitekstin kirjoitin 17.6.2015. Pistin sen tänne arkistoon piiloon, koska lainaan siinä Karl E. Weickia, enkä ole tarkistanut lainausta, koska olen lainannut kirjani, jossa kyseinen kohta on. En ole saanut kirjaa vielä takaisin, mutta julkaisenpa blogauksen silti. 😀

Luin Twitter-suosittelun pohjalta tämän erinomaisen tärkeän artikkelin työelämän kehittämisen positiivisuusharhasta.

Mutta erityisen tärkeä aihe on artikkelissa mainitsemattomasta syystä:
Alan yhä enemmän olla sitä mieltä, että asioiden muuttaminen työelämässä johtaa väistämättä konflikteihin, jopa edellyttää niitä.

Organisaatioita uransa tutkinut Karl E. Weick kertoo, että työelämä on vakavampaa kuin arkielämä, harrasteet ja työelämän ulkopuoliset askartelut. Syy tähän on se, että töissä eletään ja tehdään ajassa ja paikassa, ja päätökset ja teot vaikuttavat toisten ihmisten konkreettiseen elämään ja pakottavat heitä jotenkin; käyttämään aikaansa ja käsillä olevia resursseja. Heidän elämiinsä vaikutetaan, heihin puututaan.

Työ on aina sosiaalista toimintaa. Mitään työtä ei tehdä joko ilman muita tai vaikuttamatta muihin. Kaikella työllä pyritään saamaan aikaan muutosta muiden ihmisten elämissä. Tämä vaatii muiden ihmisten aikaa, vaivaa ja resursseja. Puuttumista muihin ihmisiin. Mikä johtaa väistämättä konflikteihin.

Konfliktin määrittelen ristiriitaisina käsityksinä asioiden hoitamisesta tai osista siitä, ja näiden aiheuttamista tunnereaktioista ja draamoista. Tällainen ristiriita voi tulla melkein mistä vain: joko käsitykset fiksusta toiminnasta ovat erilaiset, toinen ei jaksaisi keskittyä asiaan juuri nyt, tai sitten yksinkertaisesti asia esitetään väärällä tavalla. On aika yleistä, että esimerkiksi työrutiinien virheen korjaavan asian esiin nostaminen aiheuttaa vastustusta ja negatiivisia tunnereaktioita. Joko ”ärsytetään tahallaan”, ”halutaan nolata”, ”ollaan vain tyhmiä” tai ”tullaan besserwisseröimään”.

Helppoa olisi syyttää moisesta suomalaista kulttuuria ja pieleen mennyttä kasvatusta. Ellei kyseessä olisi aika yleismaailmallinen ilmiö, joka saa vähän erilaisia muotoja eri kulttuureissa. Ihminen vain on sellainen, että jos ulkopuolelta tulee joku yllättäen puuttumaan hänen toimintaansa, tulee  vastareaktio. Vähän niin kuin jos joku tönäisee sinua, nojaat vaistomaisesti eteenpäin, ettet menettäisi tasapainoasi ja kaatuisi selällesi.

Erityisesti edellisen kaltaisten pohdintojen vuoksi alan olla yhä enenevissä määrin sitä mieltä, että olennaisinta ei ole mitä sanotaan, vaan miten se sanotaan. Omassa työelämässä olen ottanut tämän havainnon käytäntöön näin: kun teen mitä ikinä teenkin, pohdin jo heti aluksi, miksi teen mitä teen. Mitä haluan saada aikaiseksi? Samalla pohdin, keihin haluan tekemisilläni vaikuttaa ja miten. Miten he todennäköisesti ottavat asiani vastaan? Tätä kokonaisuutta pohdin jo työtä tehdessäni, vaikka kirjoittaessani tätä artikkelia. Ja lähden siitä, että saatuani työni valmiiksi, se on vasta puoliksi tehty. Seuraavaksi on vuorossa työni saattaminen osaksi muiden ihmisten toimintaa. Tämä vaati työtä; aktiivista viestintää sekä luovuutta.

Projektitutkijana uskon siihen keskiaikaiseen näkemykseen, että tieteilijän tärkein taito on argumentointitaito; jos ei osaa uskottavasti viestiä ja ennen kaikkea puolustaa asiaansa, ei tieteilijän tiedoilla ole juuri mitään väliä käytännön maailman kannalta.

Eli yhteenvetona:
Jos teet työtä, jolla on käytännön vaikutusta yhtään mihinkään, tulet kohtaamaan konflikteja.
Eli koska tulet kohtaamaan konflikteja, valmistaudu henkisesti siihen, että niitä tulee.
Kun konflikti keskeyttää työsi, älä väistä, älä piilottele, älä kierrä. Tilanne on samanlainen kuin jos puhdistat lapsen haavaa: kun lapsi alkaa kiljumaan, et voi lopettaa. Jos lopetat, tilanne vain pitkittyy ja haava jää putsaamatta sekä tulehtuu. Parasta olla määrätietoinen ja taitava.
Konfliktit työelämässä pitäisi olla paitsi tiedostettu, niin myös puhuttu ja käsitelty aihe.
Konfliktien käsittely on taito, jota voi opetella, jossa voi kehittyä ja jossa paranee kokemuksen myötä.
Konfliktien välttely ja hyssyttely johtaa jämähtäneeseen pysähtymisen tilaan, jossa mikään ei muutu eikä kehity.
Bonuksena: tutkija. Mikäli löydät tärkeän ongelman ja kenties siihen ratkaisunkin, tietojasi voidaan ottaa hyvin nihkeästi vastaan. Koska jonkun jossain pitäisi muuttaa jotain, voit olla varma, että tietosi herättävät vastustusta. Joten voipi olla, että tarvitset kunnon taistelusuunnitelman siitä, miten takaat tieteellisen tietosi vaikuttavuuden – miten pakotat löydöksesi olennaisten ihmisten tajuntaan, vastusteluista huolimatta.


Ja lopuksi muistutus: usein kaikista huonoimpia aiemman käsityksen kanssa ristiriitaisen tiedon vastaanottajia ovat juuri tutkijat. Ei voida hyväksyä sitä, että jokin perusasia omissa päättelyissä olisikin virheellinen. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri tämä on tieteellisen lähestymistavan kova ydin; jatkuva epäily ja kyseenalaistaminen. Olennaisten perusasioiden vääräksi osoittautumisen pitäisi päinvastoin kokea olevan suuri voitto! Olet konfliktin kautta aiempaa viisaampi ja lähempänä totuutta kuin aikaisemmin. Joten tutkija: älä kaihda konfliktia, vaan rakasta sitä! Kun kohtaat konfliktin, tiedät tekeväsi työtä, jolla on tarkoitus.