Aihearkisto: Viestinnän ammattilaisten asiantuntijuus

Ylegate on libertaarisen ja sosiaalisen vastuun journalismikäsitysten kamppailu

”Niin on jos siltä näyttää” – tätä lausahdusta kuulen alallani usein. Se onkin erinomaisen hyvä lause, koska se kiteyttää sen, mistä viestinnässä on kyse: ihminen ei koskaan voi tietää asioiden todellista luonnetta, vaan tulkitsee näkemäänsä ja kuulemaansa oman näkövinkkelinsä kautta. Tämä on viestinnän ydin ja se mekanismi, millä se toimii.

Lausahdusta ei kuitenkaan pidä jättää näin latteuden tasolle vaan miettiä, mitä siitä käytännössä seuraa.

Onko asia hyvin, jos se näyttää olevan hyvin? Jos on ristiriitaa todellisuuden ja sen ulkoasun kanssa, niin miten siihen vaikutetaan? Nämä ovat viestinnän etiikan ja käytännön peruskysymyksiä.

Nyt Suomessa vallitsee journalistiikan identiteettikriisi, jonka ytimessä on kiista suhtautumisesta tähän ilmiöön.

A-teeman oivalluksen tuokioita

Eilen illalla pitkällisen ”Ylegate”-kiistan viimeisimpänä huipentumana käytiin A-teemassa keskustelua. Yhdeksi kipupisteeksi ilmeni seuraava: Ylen johdon mukaan toimittajien aiemmassa uutisoinnissaan mainitsemat faktat olivat ehkä virheettömiä, mutta ne antoivat suurelle yleisölle väärän kuvan. Tämä väittämä herätti toisissa journalisteissa äimistystä ja epäuskoa. Keskustelussa on esiintynyt myös toinen esimerkki: päätoimittaja Atte Jääskeläinen hyllytti toimittaja Jarno Liskin jutun sekä kuvion, jossa Sipilän hallituksesta johtaneet ”kausaalinuolet” kulkivat Terrafamen kautta Katera Steeliin ja tätä kautta Sipilän sukulaisten omistamiin yrityksiin.

Toimittaja Liskin mielestä kuvio on virheetön: jokainen kuvion (ja rahan) siirtymä vaiheesta toiseen on fakta. Jääskeläisen mukaan kuvio on huono, koska se antaa sen vaikutelman, että Sipilä siirtää rahaa suoraan sukulaisilleen.

1. Libertaarinen journalismikäsitys vs. sosiaalinen vastuu

Väittäisinkin, että näiden ”kapinatoimittajien” nimittäminen punavihreiksi on räikeä virheilmaus. Pikemminkin kyse on hyvin liberaaleista toimittajista, joiden näkemys tehtävästään on kertoa faktoja yhteiskunnan ilmiöistä ja suhteista kansalaisille, jotka saavat itse päättää, mitä mieltä niistä ovat.

Jääskeläisen näkemys on taas konservatiivinen: Yle on keskeinen instituutio yhteiskunnassa ja sen sanomisilla on merkittävää väliä sen suhteen, mitä kansalaiset yhteiskunnallisista toimijoista ajattelevat.

Libertaarin journalismikäsityksen mukaan julkaistaan faktoja, jotka viittaavat yhteyksiin julkisessa vallankäytössä. Sosiaalisen vastuun journalismikäsityksen mukaan tämä raportointi on tehtävä miettien juttujen synnyttämää vaikutelmaa (”ratkaisukeskeisyys” sopii tähän) – toimittajien vastuulla olisi luoda ongelmista positiivisessa yhteishengessä ratkottavia haasteita. Ongelmista ei olisi syytä kertoa, mikäli niistä on jotain ikävää seurausta jollekulle – ellei kädessä ole selkeää ”savuavaa asetta”, joka todistaa jonkun tahon syyllisyyden ja asia saadaan ratkaistua pois päiväjärjestyksestä.

Libertaarisen linjan kritiikkinä voidaan sanoa, että siinä on selvä mahdollisuus aiheuttaa jonninjoutavaa eripuraa yhteiskunnassa. Joskus voi olla savua ilman tulta tai sitten asia on hyvin harmaa. Sosiaalisen vastuun kritiikkinä taas on pilviin nostettu julkaisukynnys: epämääräisistä ilmiöistä ei voi puhua julkisesti, mikä määrää monen aiheen pimentoon, hyssyteltäväksi tai kaunisteltavaksi. Se kääntyy helposti sensuuriksi ja epäasiallisen vallankäytön suojeluksi.

2. Idealismi vs. pragmatismi, pragmatismi voitti

Mutta väittäisin, että kyseessä on myös toinen kahtiajako: idealismin ja pragmatismin ero. ”Kapinatoimittajat” ovat idealisteja, jotka uskovat, että vallankäytön kriittinen tarkastelu ja faktojen raportoiminen kansalaisille on hyvää journalismia. Pragmaatikon mielestä kansa on pohjimmiltaan aika tyhmää, joka vetää helposti vaikutelmien pohjalta mutkat suoriksi ja kohisee somessa hyvinkin pienestä, ikävistä uutisista tulee ikävää palautetta. Kansalaiset voivat lukea faktoja väärin.

Yleensä idealismin ja pragmatismin välisessä taistelussa pragmatismi voittaa. Niin taisi käydä nytkin: epävirallisen vaikutelmani mukaan se kansanosa, joka Suomessa pitää valtaa ja äänestää valtaan kokoomusta ja keskustaa, kääntyi viimeistään nyt A-teeman myötä Jääskeläisen kannalle. Asiaan perehtymättömille syntyi vaikutelma eronneista alaisista, jotka syyttelivät hyvin epäkunnioittavasti entistä esimiestään erilaisista yksityiskohdista, joista katsojat eivät saaneet oikein tolkkua. Kuva oli, että rauhallinen mies oli monenlaisten syytösten kohteena, ja sai sympatiat.

3. Käsitteet riippuvat näkökulmasta

Vielä kolmas erottelu: mitä tarkoittaa sitoutumaton journalismi. Libertaarille kyse on siitä, että toimittaja on aina kriittinen yhteiskunnallista vallankäyttäjää kohtaan kansalaisen hyväksi. Sosiaalisen vastuun näkökulmasta kyse on siitä, ettei puhuta ikävästi mistään tahoista ellei ole erityistä syytä ja uutisoinnin pitää olla kattavan tasapuolista kaikille yhteiskunnan toimijoille.

Yhteenveto

Niin sanottu ”Ylegate” on vähän jokaisen tahon ällistykseksi ja ärtymykseksi säilynyt yllättävän pitkään viestinnällisenä ilmiönä. Mutta väittäisin, että syynä siinä on pohjimmiltaan hyvin erilaiset näkemykset journalismista, joista tarkastellen toisen osapuolen näkemykset ovat virheellisiä.

Valitettavasti pragmatismi tulee ratkaisemaan tämänkin asian: mikäli tällaista julkista ristiriitaa pitkitetään ratkaisutta, siirtynee suomalaisen enemmistön sympatiat hyökkäyksen kohteen puolelle, eripuraa aiheuttavia vastaan.

Lue lisää median sosiaalisesta vastuusta:

Salla Vuorikosken ajojahti

2fe0c21e-65bc-419a-b5c2-a637b1878022

Tuohtumukseni sen kuin paisuu.

Tämä YLE-Sipilä -keissi on osunut minua hermoon monesta syystä: siinä kyseenalaistuu journalistiikan rooli demokratiassa ja valtiojohtomme käyttäytyy länsimaiselle demokratialle sopimattomasti. Erityinen suuttumus herää kuitenkin siitä, miten tämä koko tapaus osuu toimittaja Salla Vuorikoskeen.

Olen Jyväskylän yliopiston viestintätieteiden laitoksella journalistiikan oppiaineessa projektitutkijana. Työkseni tutkin julkisuuslain mukaisia tietopyyntöjä, niiden käyttöä ja ongelmia. Salla Vuorikoski on tehnyt 20-vuotisen hienon ja palkitun uran. Kun luennoin tietopyyntöaiheesta, olen usein maininnut hänet nimeltä yhtenä niistä suomalaisista toimittajista, jotka ovat hyödyntäneet tietopyyntöjä työssään sekä erityisesti kamppailleet jopa oikeudessa tämän kaikkien oikeuden edistämiseksi ja kehittämiseksi.

Ja nyt – millaista kohtelua Vuorikoski saa – perusteettomia, hatusta vedettyjä teilausväitteitä, muun muassa tämän suuntaisia heittoja:

”Kovan luokan toimittaja olisi jäänyt yritykseen ja yrittänyt parantaa sen toimintatapoja eikä pannut hanskoja tiskiin. Ei kai toimittajan työ ole mikään pyrähdys, vaan pidempi juoksu, jos meinaa saada jotain aikaan.

Näin sanoi Hjallis Harkimo omassa blogissaan Iltalehdessä ja moni muu kommenttilootissa ympäri mediakenttää. ”Toimittaja haluaa vain aiheuttaa draamaa ja nostaa omaa nimeään!” – tähänkin olen törmännyt, varmasti myös sinäkin. Kuten sanottu, kyseessä on 20 vuotta journalistin töitä tehnyt palkittu journalisti, joka haluaa tehdä journalismia, ja joka nyt katsoi, ettei tässä työpaikassa voi sitä tehdä – miksi hän sinne jäisi?

”Pahimmat kömmähdykset sattuvat silloin, kun toimittajan omat näkemykset, henkilökohtaiset kaunat tai poliittiset sympatiat paistavat läpi selvemmin kuin Jonna Järnefeltin nännit konsanaan.”

Näin kirjoitti Iisalmen Sanomien kolumnisti. Tähän suuntaan heitti myös Keskisuomalaisen päätoimittaja Mervola  ja luoja tietää kuinka moni muu.

Salla Vuorikoski on ehkä epäpoliittisin journalisti jonka tiedän. Hänen isminsä – kuten hän itse sanoo – on journalismi. Hän on paljastanut WinCapitat ja käsitellyt poliitikkoja puolueesta riippumatta – ja nyt hän on yht’äkkiä demarimielinen fanaatikko?! Jatkuvasti vedetään esille, että miksi keskitytte toimittajat vain keskustaan? Mutta kun kyllähän noita tutkittuja juttuja löytyy YLEn arkistosta lähikuukausilta: on VVO ja demari -yhteyksiä sekä kylpyläsotkuja jotka yhdistyvät kokoomukseen, on vähän kaikkien sotkuja tongittu. Mutta ne on uutisoitu eri tavoin: on eri toimittajia ja eri määrä juttuja. Tämä taas ei ole Vuorikosken vika, vaan kyseisten toimittajien (ja Jääskeläisen, joka vetää linjoja!) linjaus. Miksikö media keskittyy pääministeriin? Johtuisiko siitä, että kyseessä on maan kovin vallankäyttäjä, toisin kuin oppositio, joka voi lähinnä räksyttää? Miksi ei kansa kohissut näistä muista jutuista silloin, kun ne ilmestyivät!

Väitänpä, että siksi, koska kansalaiset ja toimittajat yleensä eivät ymmärrä osinkojen ja verojen ja lainsäädännön ym. päälle, mutta kun vanhempi mies lähettää naiselle myöhään perjantai-iltana vihaisia sähköposteja, niin käsillä onkin simppeli tarina, josta jokainen saa otteen. Tämä aiheuttaa sen, että näiden YLEn toimittajien perustellut ja täysin tosiasiapitoiset jutut, joissa argumentoidaan,  ettei pääministerimme selvitä esteellisyyksiään niin kuin lainsäädäntö häneltä edellyttäisi – tämä leimataan valehteluksi, tuulesta temmatuksi poliittiseksi ajojahdiksi. Ihan vain siksi, kun kansalaiset eivät kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään, mitä tämä tarkoittaa: tosiasiat viittaavat siihen, ettei pääministerimme selvitä esteellisyyksiään niin kuin lainsäädäntö häneltä edellyttäisi.

Sen sijaan huomio kiinnittyy siihen, miten toimittaja kehtaa julkisesti käsitellä epäilyjä korkean vallankäyttäjän väärinkäytöksistä – joka nyt vain sattuu olemaan aika pitkälti määritelmä siitä, mitä tutkivan journalistin pitäisikin tehdä!

Oppeja Sipilän ja YLEn kahnauksesta

Human rights mind map, hand drawn concept

Lehdistönvapaus on erittäin tärkeä länsimainen arvo

Olen seurannut silmä kovana viime päivien uutisointia Pääministeri Juha Sipilästä ja YLEstä. Olen tehnyt seuraavia havaintoja:

  1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä
  2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista
  3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

1. Demokratian perusasioita ei ymmärretä

Pääministeri on Suomen merkittävin vallankäyttäjä. Demokraattisen, vuosisataisen toimintamallin mukaisesti hänen toimiensa pitäisi olla lehdistön kriittisen tarkastelun kohde numero yksi. Kansalaisten hyväksi. Pääministeri ei ole tavallinen ihminen vaan Suomen merkittävimmässä virassa ja hänellä on valta päättää elämistämme.

Toimittajat eivät voi olla ”neutraaleja ja objektiivisia” valtiovaltaa kohtaan. Tämä tieto tuntuu puuttuvan some-keskustelun perusteella useilta kansalaisilta sekä myös itse pääministeriltämme. Lainsäädäntöömme on esimerkiksi erilaisten keskeisten lakien esityksiin kirjoitettu pitkät pätkät lehdistön roolista ja yhteiskunnallisesta merkityksestä demokratialle. Se on olla tärkeän yhteiskunnallisen tiedon levittäjän lisäksi vallan vahtikoira, joka seuraa kriittisellä silmällä valtiovallan sekä poliitikkojen toimintaa ja pyrkii uutisoimaan havaitsemansa mahdollisetkin epäkohdat. Tämä siksi, jotta niistä heräisi julkista keskustelua, jonka nojalla kansalaiset voisivat itse päättää kantansa valtiovallan toimista. Mikäli toimittajat julkaisisivat vain oikeusjuttujen tuloksista ja viranomaistoimista, oltaisiin toimivan, demokraattisen järjestelmän näkökulmasta jo myöhässä.

Toimittajan pitäisi siis uutisoinnissaan olla puoluepoliittisesti sitoutumaton, mutta valtaapitäviä kohtaan kriittinen.

YLEn toimittajat tarkastelivat aihettaan monelta kantilta. Muun muassa paljastui, että pääministeri ei selvitä esteellisyyksiään, vaikka hallintolain mukaan pitäisi. Pääministeri ei siis noudata tältä osin lakia. Tämä on iso uutinen ja kaipaisi lisätarkastelua – jota ei nyt saada, koska asiaa koskevat jatkojutut hyllytettiin.

Ylimmän laillisuusvalvojan kannanottoa saadaan odottaa ja se ei tule olemaan selkeä puoleen eikä toiseen. Hän laatii pitkän paperin toisaalta-toisaalta -pohdintaa, joka annetaan pääministerille tiedoksi.

Tämä on juuri sellainen asia, joka on käytännössä lain harmaalla alueella mutta josta kansalaisten pitäisi itse saada muodostaa oma kantansa. Se ei onnistu ilman joukkoviestimiä.

2. Ratkaisukeskeinen journalismi on vaarallista

Ylellä harjoitetaan ratkaisukeskeistä journalismia: kun huomataan ongelma, yritetään löytää sen syyt ja ratkaisuja siihen esimerkiksi asiantuntijoilta ja seurataan asia loppuun asti. Ei ole kyse siis yksittäisestä jutusta, vaan aiheesta, jonka parissa toimittajat ahertavat ja sen prosessin aikana syntyy useita erilaisia juttuja, kuten analyysejä aiheesta ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Mielestäni tämä on parempi tapa harjoittaa journalismia kuin vain tehdä yksi iso juttu ja sitten siirtyä toiseen aiheeseen, ikään kuin jättää jutut aina kesken. Uutisoi-ja-unohda -linjan sijaan aiheen pitkäjänteinen käsittely mahdollistaa erilaiset kommentit ja uusien esiin tulevien havaintojen tarkastelun. Mutta kun tämä pitkä prosessi tuntuu varmasti jutun kohteesta ikävältä – siitä ei pääse helpolla eroon – niin moni yleisöstä seuraava kutsuukin tätä ajojahdiksi.

Toisaalta jutun kohde (Sipilä) ei tajua, että niitä juttuja tulee koko ajan! Jos ei ehdi juuri tätä juttua kommentoimaan, niin seuraavaan ehtii kyllä. Tai sitten jopa siitä haastattelusta tehdään kokonaan oma uutisensa, joka edelleen liittyy tähän samaan juttujen sarjaan.

Haluan tässä painottaa, että nythän toimittajien jutuissa ei ole ollut mitään virheitä, joita olisi pitänyt korjata! Sipilä olisi halunnut päästä kommentoimaan tiettyä uutista, johon ei ollut pakottavaa tarvetta: jutun aineisto oli hankittu muualta kuin Sipilältä itseltään, esimerkiksi viranomaisten asiakirjoista. Toimittajat kykenivät siis luottamaan siihen, että faktat olivat hallussa.

Toistan: toimittajien jutuissa ei ollut mitään virheitä, joita Sipilän olisi tarvinnut korjata. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta vaatia toimittajien juttuja korjattaviksi – vain omien haastattelujensa suoria sitaatteja tällainen koskee ja nythän niitä ei ollut.

3. Stillerin kohtelu oli toimittajan vaientamista uhkailemalla

Ruben Stillerin Pressiklubi-ohjelman aihe on käsitellä viime aikoina mediassa käsiteltyjä asioita, erityisesti politiikan alueelta. Totta kai hän tuolloin käsittelisi pääministeri Sipilää ja Terrafamea. Ohjelman formaatti on etukäteen käsikirjoitettu ja lukkoon lyöty, Sipilän mainitsematta jättäminen olisi ollut aivan tietoinen poikkeus. Stiller ei halunnut tätä tehdä, jolloin hän sai kirjallisen varoituksen esimieheltään. Ylen johto uhkasi Stilleriä potkuilla, jos hän jatkaisi journalistisella linjallaan.

Stillerin ohjelma on irrallaan Ylen uutisista ja satiiria sekä kommentointia muusta uutisoinnista. Se ettei hän saanut näin tehdä oli puhdasta painostusta ja uhkailua potkuilla – median vaientamista. Paine tuli ehkä ulkoa, mutta tähän (itse)sensuuriin syyllistyi toimitus itse, johdon toimesta.

EDIT: klo 15:15 – saadun palautteen perusteella tarkennan tekstissä, kenen moka mikäkin ja missäkin kohdassa on. 😉 Lyhyesti: 1. suuren yleisön, PM:n ja Ylen johdon virhe, 2. PM:n ja suuren yleisön virhe, 3. YLEn johdon virhe

EDIT: klo 15:25 – lisäksi kohta 2. oli tarkoitettu toimittajille – että tajuaisivat, että nykyinen tapa tehdä journalismia ratkaisukeskeisesti voi johtaa ikään kuin rakenteellisista syistä toistuviin ongelmiin, kun se nähdään ajojahtina. Ehkä sovittelujournalismi voisi tuoda parempia tuloksia Suomen kontekstissa?

Trump on strateginen viestijä – ole sinä parempi

Chess.

Jos ihmiset ovat viestinnässäsi pelinappuloita, olet väärällä polulla.

Trumpin voiton jälkeen on muutamankin kerran mainittu, että olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen todellisuuteen ja että faktoilla ei ole väliä. Tämä ei pidä paikkaansa. Puheella, retoriikalla, voi saada kannatusta ja voittaa vaalit. Mutta edelleenkään se ei riitä esimerkiksi tekemään päätöksiä, jotka oikeasti parantavat maailmaa ja korjaavat ongelmia. Yksityiskohdat, faktat ja data ovat yksinkertaisesti pirun tärkeitä. Nykypäivänä on helppoa ja tärkeää hyödyntää uutta tietoa ja tarkistaa tosiasioita.

Mutta tosiasiat eivät todellakaan riitä, koska ihmisten ei tarvitse hyväksyä niitä. Sosiaalinen mediamme on täynnä älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat voittaa keskusteluita, puuttuvat ahkerasti virheisiin ja hierovat vastustajiensa mokia näiden naamoihin. Mutta yksikään idiootti ei halua kuulla olevansa tyhmä.

Donald Trump on oikeasti ihan älykäs ihminen mutta myös demagogi, epäeettinen retoriikan käyttäjä. Hän käyttää puheissaan liioittelua, yksinkertaistuksia, uhkauksia ja muita ikäviä keinoja, joilla heikennetään julkisen keskustelun laatua. Mutta puhuessaan näin Trump osoittaa kuulijoilleen tajuavansa heitä: Katsoin televisiosta, kuinka Trump kailotti haluavansa lyödä tätä tai tuota tyyppiä nokkaan. Kuulostaa väkivaltaiselta. Mutta myös hyvältä esimerkiksi sellaisen korvaan, joka tekee kolmea minimipalkkaista työtä, on silti talousvaikeuksissa ja kuulee jatkuvasti uutisissa hallinnon korruptiosta ja tehottomuudesta. Trump puhui näin koska on strateginen viestijä: ei hänen voittaakseen tarvinnut valistaa kansaa tai saada heistä fiksuja saati kirjanoppineita, hän tarvitsi vain heidän tukensa ja äänensä.

Työskentelen yliopistossa ja tämä paikka on täynnä kirjanoppineita, jotka tietävät hyvin paljon kaikenlaisesta. Moni on vähän besserwisseri, minäkin. Mutta koitan muistaa, ja toitottaa muillekin, että jos tiedätkin asiat paremmin kuin muut muttet osoita heille kunnioitusta ja hienotunteisuutta, niin et koskaan saa viestiäsi perille. Vaikka miten latelisit tosiasioita ja faktoja ja osoittaisit heidän argumenttiensa virheitä. Koska loppujen lopuksi jokainen ihminen voi itse valita mitä hyväksyy totuudekseen. Jos annat kuulijoidesi ymmärtää, että he ovat idiootteja tai jotenkin huonoja, niin eivät he hyväksy viestiäsi. Onnistuaksesi sinun pitää ensin huomioida kuulijoidesi tunteet ja kuunnella heitä herkällä korvalla. Trump teki näin ja hän voitti vaalit.

Nyt kun taas kuntavaalit ovat edessä ja sitten sen jälkeen taas uudet vaalit – pitäkää mielessä, että jokainen ihminen on tärkeä ja arvokas. Erityisesti jos hän on mielestäsi tyhmä tai väärässä. Koska asenteesi näkyy päälle päin ja hän ei siksi hyväksy viestiäsi. Jos haluat saada aikaan muutoksen vastapuolen kannattajissa, niin ainoa keino siihen on kunnioituksen osoittaminen, keskusteleminen niin kuin vertaiselle (olemmehan kaikki tasa-arvoisia suomalaisia Suomen tasavallassa) sekä ennen kaikkea olennaista on kärsivällinen kuuntelu ja sen läpikäyminen, mitä toinen haluaa sanoa.

Kaiken sen räyhäämisen alla – koetaanko jotain uhkaksi? Mikä ja miksi? Millä perusteella? Mikä tarkkaan ottaen on huonosti? Jossain vaiheessa löydätte seikkoja, joista olette samaa mieltä. Samoja arvoja – on tärkeää esimerkiksi kokea olevansa turvassa. Sitten jo voitte keskustella siitä, mikä toisen osapuolen ajattelussa ja puheissa on uhkaavaa ja miksi. Tätä kautta voi sitten löytyä yhteinen sävel ja vaikka olisittekin loppujen lopuksi eri mieltä edelleen, pystytte sentään tekemään joissain asioissa yhteistyötä. Ja se on demokratian ydin: että erimieliset ihmiset kykenevät yhteistyöhön ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ristiriidoista huolimatta.

Nykytyössä yksilöllä ei ole väliä, yksilöillä on

image


Toimivan tiimin on tehtävä, mokattava, opittava ja tsempattava yhdessä

Matkustin Tikkurilaan perjantaina. Paikalla Metropolia-ammattikorkeakoulun yksikössä oli kymmenien eri korkeakoulujen edustajia ja keskustelimme viestinnän, median ja muotoilun yhteistyöstä, tarpeista ja tulevaisuudesta.

Mitä yhteistä näillä eri aloilla on? Paljon, olennaisen paljon. Yhä enemmän tänä päivänä tarvitaan toisaalta erikoistumista tiettyyn osaamiseen, toisaalta näiden osaajien yhteistyötä. Esimerkkinä datajournalismi; Helsingin Sanomien Esa Mäkinen kertoi pari viikkoa sitten Jyväskylän yliopistolla, miten HS:n verkkosivustolle tulevan datajournalismijuttukokonaisuuden parissa työskentelee vähintään kolmen tekijän tiimi: toimittaja/tuottaja, graafikkko ja koodari. Tämä työpanos ei ole samanlainen kuin perinteisen lehtimiestyön toimittaja/kuvaaja/graafikko-kolmikon yhteistyö – siinähän jokainen tekee oman osuutensa kuin liukuhihnalla ja lopuksi kootaan palikat yhteen. Datajournalismijutussa kaikkien näkemystä ja panosta tarvitaan suunnittelussa ja yhdessä luomisessa alusta pitäen, tekninen alusta huomioiden. Ei ole toisiinsa liimattavia osakokonaisuuksia vaan vain yksi, saumaton tuote ja käyttäjäkokemus.

Mutta tämä kokonaisuus vaatii hyvin toisenlaista lähestymistapaa, taitoja ja mielenlaatua kuin aikaisempi opintotarjonta. Jokaisen on osattava jotain uutta, muttei kaikkien kaikkea. Perjantain tapaamisessa puhuneen Allerin Pauli Aalto-Setälän sanoin: ”ei toimittajan tarvitse osata koodata – pistät toimittajan opiskelemaan Pythonia ja saat aikaiseksi luokatonta koodia ja loppuunpalamisen. Mutta toimittajan on ymmärrettävä dataa, voidakseen tehdä Pulitzer-tasoisia nykyteknologian mahdollistamia juttuja”.

Vanha työkulttuuri, jossa jokaiselle annetaan oma työrauha tehdä oma hommansa moitteetta ei enää toimi. Yksilön työllä ei ole väliä, jos kokonaisuus ei pelaa. Yksittäisten huippujen hyvää tiimiä parempi voi olla hyvien tyyppien huipputiimi. On kyettävä yhdessä kokeilemaan, oppimaan ja luomaan ennennäkemättömiä asioita hyvässä hengessä. Kestettävä ne kaikki lukemattomat vastoinkäymiset, joita kokeilukulttuuriin kuuluu. ”Ei se ole välttämättä edes joka kymmenes juttu joka onnistuu ensi alkuun, se voi olla joka sadas.”

Päivän tapaamisen taustalla on opetus- ja kulttuuriministeriön tuki ja toiveet: tarkoituksena olisi luoda tällaiseen nykypäivän työelämään vastaavaa aidosti uutta, korkeakoulurajat (myös yo- ja amk-) sekä alojen rajat ylittävää koulutustarjontaa. Mutta voi pojat sitä kolinan määrää, joka tapaamisessamme kuului! Se kolina syntyi siitä, kun eri organisaatioiden näkymättömät hallinnon, käytäntöjen ja kulttuurien rajat löivät kömpelösti yhteen, kun läsnäolijat yrittivät lyödä lukkoon edes alustavia toimintaa konkretisoivia ajatuksia. Eri alojen peruskäsitteitä ymmärretään eri tavoin: journalismia ja toimittamista pidetään synonyymeinä, toiset pitävät kaupunkisuunnittelua vain kaavoittamisena. Eri organisaatioissa on erilaisia käsityksiä toiminnasta: toisille esimerkiksi jotkut asiat ovat ongelmia, toiset ovat sokeita näille seikoille. On organisaatiokohtaisia erikoissääntöjä, joita täytyy huomioida; on hallinnollisia, laillisia ja pedagogisia esteitä yhteistyölle.

Tapaaminen oli hieno harjoite, kokeilu: aivan kuten organisaatioiden jokapäiväisessä elämässä on voitava luoda aitoja, toimivia moniammatillisia tiimejä, samoin on voitava luoda aitoa eri organisaatioiden yhteistyötä, joka ei kaadu hallinnolliseen byrokratiaan ja eri näkökantojen sokeisiin pisteisiin. Ihan helpolla se ei kyllä onnistu, mutta kokeillaan. 🙂

 

ps. Myös Petro Poutanen oli paikalla ja kirjoitti oman blogauksensa.

Toivon keskusammattijärjestöni puuttuvan keskusteluun

Lähetin palautetta Akavalle:

Hyvä Akava. Ammatillisena keskusjärjestönä toivon teiltä juuri nyt vahvaa roolia julkisessa keskustelussa. Esimerkiksi toivoisin teidän kommentoivan tätä pöyristyttävää kirjoitusta, jonka luin juuri aamulla: ”Kommentti: Suomen yliopistoissa riittää kirveelle töitä” http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1453951167387.html

Minua pöyristytti se, että tässä kirjoituksessa Helsingin yliopistoon kohdistuneita typeriä leikkauksia legitimoidaan oletuksenomaisilla, perustelemattomilla heitoilla, jotka itse asiassa lienevät pikemminkin valheellisia kuin tosiasiatietoa eli faktoja. Esimerkiksi ”On liikaa liian pieniä yksiköitä, jotka tekevät päällekkäistä työtä niin opetuksessa, tutkimuksessa kuin hallinnossakin.” – totta että on pieniä yksiköitä, mutta missä tehdään päällekäistä työtä? Missä on todiste tästä? ”Useiden tutkimusten mukaan tieteen ja opetuksen taso on sitä huonompi, mitä pienemmässä yksikössä sitä tehdään.” – mitä nämä ”useat tutkimukset” ovat? Itse olen nähnyt vain tutkimuksia, joissa todetaan pienten yksiköiden olevan tehokkaampia ja laadukkaampia kuin isot. ”Esimerkiksi kauppatieteiden kandidaatin tutkinnon voi opiskella kymmenessä yliopistossa 11 eri paikkakunnalla” – kirjoittaja ei selvästikään ymmärrä, että kauppatieteiden kandidaatti voi työskennellä lukemattomissa eri ammateissa eri ammattinimikkeillä.

Itse olen juuri nyt liian kiireinen asiaan tarkemmin perehtyäkseni ja toimittajiin yhteyttä ottaakseni, mutta ajattelin, että Akavan erityisalojen eli Viesti ry:n jäsenenä Akava ajaa minunkin asiaani ja osana edunvalvontaa ottaa aktiivisesti kantaa julkiseen keskusteluun – toivon myös, että usein.

Strategisen viestinnän pahuudesta

[Tämä on aihe, jota olen pyöritellyt mielessäni vuodesta 2004 lähtien, mutta jota en ole voinut mitenkään perusteellisemmin käsitellä. Nyt vähän yritän.]

Aamulehti esitteli ansiokkaasti muistion, josta paljastui valtiovarainministeriön strateginen ja eettisesti väärä ote viestintään. Tämä herätti hieman keskustelua edellisessä postauksessani, johon vastineeksi avaan vähän enemmän omaa näkemystäni.

Juu, väitän, että tämä on nimenomaan strategisen viestinnän (nimenomaan public relations mielessä – ilman markkinointiviestintäkonnotaatiota) ongelmacase, ei markkinointiviestinnän.

Strategisen viestinnän juuret ovat käsitykseni mukaan strategisessa johtamisessa, joka erityisesti Harvardin professori Michael Porterin ajatuksia mukaillen oli yksi vallitseva paradigma johtamisessa 80-luvulla ja vielä myöhemminkin. Osa Porterin luomista käsitteistä on ansaitusti jäänyt elämään johtamisen klassikoina.

Strategisen johtamisen ajatusten mukaan organisaatio pitää asemoida kokonaisvaltaisesti kilpailijoihin nähden. Muun muassa viestinnän on oltava mukana tässä toiminnassa. Toiminta on tavoitteellista ja ympäristö nähdään pelikenttänä, joka täytyy tarkkaan luodata sekä analysoida ja jossa jokaisella toimijalla on jokin rooli. Homman juoni on vastustajien kampittaminen ja omien tavoitteiden havittelu.

Eettinen ongelma tässä on rakenteellinen. Ajatus ei ole uusi, vaan jo Habermas esitti tämän, käyttäen nimenomaan strategisuutta epäeettisen lähestymistavan nimenä. Suunnitelmallisuutta saa olla, ja täytyy olla, aina koordinoidussa inhimillisessä toiminnassa. Mutta viestinnän näkeminen strategisena kilpailuna, jossa on voittajat ja häviäjät, johtaa tällaisiin tapauksiin käytännössä. Se ei sovi julkiselle puolelle, ja väitän, ettei se oikeasti sovi (tai ole sopinutkaan) yksityisellekään.

Mieleeni on erityisesti suorastaan palanut Michael Porterin esimerkki viestinnän strategisesta käytöstä kilpailutilanteessa, jonka hän esitteli suomeksi vuonna 1984 julkaistussa teoksessa ”Strategia kilpailutilanteessa : toimialojen ja kilpailijoiden analysointitekniikat”. Siinä hän esitti, että yritys voi esimerkiksi tiedottaa tutkivansa parhaillaan jotain tiettyä uutta innovaatiota, vaikka tämä olisi täyttä sepitettä. Tämän toimenpiteen ainoa tarkoitus on hämätä vastustajia, jotta he eivät edes yrittäisi lähteä tutkimaan tätä uutta tuoteideaa, kun uskovat kilpailijan olevan jo pitkällä omassa pioneerityössään. Näin saadaan estettyä kilpailijaa hakemasta kilpailuetua alueelta, jolle ei itse kyetä. Eli oma lyhytnäköinen etu voidaan näin asettaa yhteiskunnan kehityksen edelle.

Strategisen viestinnän pahin puoli on se, että sillä oikeasti VOI päästä vastustajiksi nähdyistä niskan päälle, kun tieten tahtoen halutaan ja tilanne sellaiseksi muodostetaan. Esimerkkinä työmarkkinakeskustelut. Siellä jos pelaa avoimin kortein, niin vastustaja hyödyntää sen ja sitten saa selkäänsä. Mutta kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti lopputulos on huono, kun yhden tahon lyhytnäköinen etu aiheuttaa kokonaisuudelle hallaa.

Nähdäkseni paras keino taistella strategisen viestinnän lähestymistapaa vastaan on tehdä siitä elinkelvoton. Kuten nyt journalistit parhaillaan valtionvarainministeriön kanssa koittavat: mikäli yhteiskunnan pelisäännöt ovat sellaiset, että manipulointiyritykset ja salailu johtavat turmioon, kun taas avoimuus ja läpinäkyvyys palkitaan, voi toisenlainen, eettisesti parempi näkemys (koulukunta, diskurssi – miksi sitä haluaa kutsua) viestinnästä päästä niskan päälle myös käytännössä, eikä vain moraalisena voittajana.

EDIT 1.12.2015: Ja tahtoisin vielä painottaa: suunnitelmallisuutta tarvitaan aina. Mutta strategisuus tarkoittaa aina jonkun älykkään, inhimillisen vastustajan voittamista: ennakoimista, hämäystä ja lyömistä. Viestintästrategia on ok juttu grand planina organisaatiolla, mikäli sillä ei tarkoiteta sitä, mitä Michael Porterin tapaiset (sekä sanakirja) tarkoittavat.

Lisäyksenä vielä, että strateginen viestintä on pahasta ennen kaikkea siksi, että sillä itsellään luodaan vihamielinen tilanne ja ympäristö yhteiskuntaan. Oman itsen asemointi vastustajiin nähden pyritään luomaan siten, että vastustajat ovat altavastaajana ja huonompia. Strategisuus, eli suunnitelmallisuus muita vastaan, on aina aggressiivinen toimi, hyökkäys. Tämä muovaa suhdetta muihin ympäristön ”pelaajiin”.

Lisäksi strateginen viestijä on se, joka määrittää pelin ja sen säännöt. Hän on se, joka julistaa vahvuudet ja heikkoudet ja miten niitä käsitellään. Strateginen toimija on proaktiivinen, hänen ”kilpailijansa”, tai pikemminkin uhrinsa, joutuvat toimimaan reaktiivisesti, näiden etukäteen saneltujen toimien sanelemilla ehdoilla.

EDIT: 1.12. 2015
Eli vielä lisäys siihen, mikä tässä hallintarekisterin valmistelussa on se ongelma: Tässä on muistio eli hallintarekisteriasian viestintäsuunnitelma, (lähde: mainio mtv3:n blogiteksti asiaan liittyen). Ministeriössä tiedetään, että esitys hankaloittaa viranomaisten tiedonsaantia ja tietojen julkisuutta eli toimittajien tiedonsaantia. He tietävät että se toimittajia eniten kaivelee. Mutta he ovat jo suunnitelleet, että tästä hankalasta asiasta ei puhuta, vaan painotetaan tätä toista asiaa ym. Kun tähän lisätään salailu (toimittajat saavat tietopyynnöillä toisilta viranomaisilta aiheeseen liittyvää materiaalia, jota valtionvarainministeriö ei luovuta jne.) sekä valehtelu, on paketti karmiva. Puhdasta strategista viestintää sekä manipulointia.

EDIT: 2.12. Käsittämätön kommentti valtioneuvoston viestintäjohtajalta:

Mantila toteaa, että kaikki viestintä on puutteellista jollakin tavalla. Viestintää suunnitellaan aina, eikä suunnittelua saisi demonisoida.

On eri asia suunnitella, kuin tietoisesti kampittaa!

EDIT: 2.12. Valtiovarainministeriön viestintäjohtaja Liinu Lehto kirjoitti kolumnin/blogitekstin, jossa kertoo ministeriön muuttavan toimintatapojaan. Vaikuttaa lupaavalta! Jäämme seuraamaan.