Aihearkisto: aksucom

Muista nämä seuraavissa vaaleissa

Husband and wife yelling and arguing.

Modernia vaalikeskustelua.

Mitä nämä Trump-vaalit opettivat minulle: jos jonkun mielipide vaikuttaa hullulta, on se merkki siitä, että on parasta pyrkiä selvittämään sen syyt juurta jaksain ennen kuin julistat sen toisen hulluksi tai tyhmäksi.

  1. Jos et toista tajua, on siellä oltava joku syy taustalla, jota et tiedä. Toisen hulluksi tai tyhmäksi julistaminen ei saa sinua ymmärtämään tätä syytä.
  2. Toisen tasa-arvoisen tasavaltalaisen leimaaminen rasistiksi ja lopettamalla ”keskustelun” siihen ei edistä yhtään mitään. Vahvistatte vain molemmat kantojanne. Molemmat pysyvät tietämättöminä niistä perusteista, joilla toinen on sitä mieltä kuin on. Ja silti molemmat äänestätte niissä vaaleissa.
  3. Tasavaltalaisuus tarkoittaa sitä, että olet tasa-arvoinen toisten kansalaisten kanssa. Vaikka se toinen vaikuttaisi idiootilta, on silläkin yhtä paljon ääniä kuin sinulla.
  4. Ainoa keino kaivaa noita syitä toisen ajatusten taustalta on kärsivällinen keskustelu. Se ei onnistu ilman, että kunnioitat toista tasavertaisena keskustelijana.
  5. Se yksi argumentti joka pistää korvaasi ja jonka pohjalta tuomitset toisen ihmisen on oikeasti vain yksi monista, joita tuo toinen ihminen käyttää kantansa perustelemiseen.
  6. Yleensä se, että kuuntelet toisen pitkät kertomukset ja osoitat käsittäväsi mistä hän puhuu, merkitsee sitä että ymmärryksen portit avautuvat myös toiseen suuntaan.
  7. Jos haluat, että se toinen vaihtaa mielipidettään, niin et voi käydä järkevää loogista keskustelua tai osoittaa virheitä toisen mielipiteen perusteissa, jos et niitä tiedä.
  8. On oikeasti aika öykkärimäistä väittää, että tiedät paremmin kuin se toinen ne oikeat syyt miksi se on sitä mieltä kuin on.
  9. Kukaan idiootti maailmassa ei halua kuulla olevansa tyhmä. Jos saat toisen tuntemaan olonsa tyhmäksi, niin se ei taatusti vaihda mielipidettään.
  10. Jos vaikutat ihan mukavalta tyypiltä, niin hyvät argumentit jäävät kaivelemaan ja piinaamaan omaatuntoa. Jos vaikutat vastenmieliseltä ilkiöltä, ajatuksesi torjutaan suoralta kädeltä.

Oikeasti meidän kantojemme ja ajatuksiemme taustalla on melkoinen vyyhti erilaisia asioita: kokemuksia, ideoita, opittuja tapoja. Niiden muuttaminen ja selvittäminen ei onnistu yhdellä keskustelulla vaan pitkässä prosessissa ajan myötä. Demokratian hienous on se, että se on prosessi jossa on mahdollista tätä keskustelua käydä. Jos vain siihen ryhdymme.

Näillä sitten mennään seuraaviin vaaleihin – jotka onkin kuntavaalit ihan tässä ensi vuonna. Täällä Suomessa! Eiks nih, media?

Trump on strateginen viestijä – ole sinä parempi

Chess.

Jos ihmiset ovat viestinnässäsi pelinappuloita, olet väärällä polulla.

Trumpin voiton jälkeen on muutamankin kerran mainittu, että olemme siirtyneet totuuden jälkeiseen todellisuuteen ja että faktoilla ei ole väliä. Tämä ei pidä paikkaansa. Puheella, retoriikalla, voi saada kannatusta ja voittaa vaalit. Mutta edelleenkään se ei riitä esimerkiksi tekemään päätöksiä, jotka oikeasti parantavat maailmaa ja korjaavat ongelmia. Yksityiskohdat, faktat ja data ovat yksinkertaisesti pirun tärkeitä. Nykypäivänä on helppoa ja tärkeää hyödyntää uutta tietoa ja tarkistaa tosiasioita.

Mutta tosiasiat eivät todellakaan riitä, koska ihmisten ei tarvitse hyväksyä niitä. Sosiaalinen mediamme on täynnä älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat voittaa keskusteluita, puuttuvat ahkerasti virheisiin ja hierovat vastustajiensa mokia näiden naamoihin. Mutta yksikään idiootti ei halua kuulla olevansa tyhmä.

Donald Trump on oikeasti ihan älykäs ihminen mutta myös demagogi, epäeettinen retoriikan käyttäjä. Hän käyttää puheissaan liioittelua, yksinkertaistuksia, uhkauksia ja muita ikäviä keinoja, joilla heikennetään julkisen keskustelun laatua. Mutta puhuessaan näin Trump osoittaa kuulijoilleen tajuavansa heitä: Katsoin televisiosta, kuinka Trump kailotti haluavansa lyödä tätä tai tuota tyyppiä nokkaan. Kuulostaa väkivaltaiselta. Mutta myös hyvältä esimerkiksi sellaisen korvaan, joka tekee kolmea minimipalkkaista työtä, on silti talousvaikeuksissa ja kuulee jatkuvasti uutisissa hallinnon korruptiosta ja tehottomuudesta. Trump puhui näin koska on strateginen viestijä: ei hänen voittaakseen tarvinnut valistaa kansaa tai saada heistä fiksuja saati kirjanoppineita, hän tarvitsi vain heidän tukensa ja äänensä.

Työskentelen yliopistossa ja tämä paikka on täynnä kirjanoppineita, jotka tietävät hyvin paljon kaikenlaisesta. Moni on vähän besserwisseri, minäkin. Mutta koitan muistaa, ja toitottaa muillekin, että jos tiedätkin asiat paremmin kuin muut muttet osoita heille kunnioitusta ja hienotunteisuutta, niin et koskaan saa viestiäsi perille. Vaikka miten latelisit tosiasioita ja faktoja ja osoittaisit heidän argumenttiensa virheitä. Koska loppujen lopuksi jokainen ihminen voi itse valita mitä hyväksyy totuudekseen. Jos annat kuulijoidesi ymmärtää, että he ovat idiootteja tai jotenkin huonoja, niin eivät he hyväksy viestiäsi. Onnistuaksesi sinun pitää ensin huomioida kuulijoidesi tunteet ja kuunnella heitä herkällä korvalla. Trump teki näin ja hän voitti vaalit.

Nyt kun taas kuntavaalit ovat edessä ja sitten sen jälkeen taas uudet vaalit – pitäkää mielessä, että jokainen ihminen on tärkeä ja arvokas. Erityisesti jos hän on mielestäsi tyhmä tai väärässä. Koska asenteesi näkyy päälle päin ja hän ei siksi hyväksy viestiäsi. Jos haluat saada aikaan muutoksen vastapuolen kannattajissa, niin ainoa keino siihen on kunnioituksen osoittaminen, keskusteleminen niin kuin vertaiselle (olemmehan kaikki tasa-arvoisia suomalaisia Suomen tasavallassa) sekä ennen kaikkea olennaista on kärsivällinen kuuntelu ja sen läpikäyminen, mitä toinen haluaa sanoa.

Kaiken sen räyhäämisen alla – koetaanko jotain uhkaksi? Mikä ja miksi? Millä perusteella? Mikä tarkkaan ottaen on huonosti? Jossain vaiheessa löydätte seikkoja, joista olette samaa mieltä. Samoja arvoja – on tärkeää esimerkiksi kokea olevansa turvassa. Sitten jo voitte keskustella siitä, mikä toisen osapuolen ajattelussa ja puheissa on uhkaavaa ja miksi. Tätä kautta voi sitten löytyä yhteinen sävel ja vaikka olisittekin loppujen lopuksi eri mieltä edelleen, pystytte sentään tekemään joissain asioissa yhteistyötä. Ja se on demokratian ydin: että erimieliset ihmiset kykenevät yhteistyöhön ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ristiriidoista huolimatta.

Strategisen viestinnän pahuudesta

[Tämä on aihe, jota olen pyöritellyt mielessäni vuodesta 2004 lähtien, mutta jota en ole voinut mitenkään perusteellisemmin käsitellä. Nyt vähän yritän.]

Aamulehti esitteli ansiokkaasti muistion, josta paljastui valtiovarainministeriön strateginen ja eettisesti väärä ote viestintään. Tämä herätti hieman keskustelua edellisessä postauksessani, johon vastineeksi avaan vähän enemmän omaa näkemystäni.

Juu, väitän, että tämä on nimenomaan strategisen viestinnän (nimenomaan public relations mielessä – ilman markkinointiviestintäkonnotaatiota) ongelmacase, ei markkinointiviestinnän.

Strategisen viestinnän juuret ovat käsitykseni mukaan strategisessa johtamisessa, joka erityisesti Harvardin professori Michael Porterin ajatuksia mukaillen oli yksi vallitseva paradigma johtamisessa 80-luvulla ja vielä myöhemminkin. Osa Porterin luomista käsitteistä on ansaitusti jäänyt elämään johtamisen klassikoina.

Strategisen johtamisen ajatusten mukaan organisaatio pitää asemoida kokonaisvaltaisesti kilpailijoihin nähden. Muun muassa viestinnän on oltava mukana tässä toiminnassa. Toiminta on tavoitteellista ja ympäristö nähdään pelikenttänä, joka täytyy tarkkaan luodata sekä analysoida ja jossa jokaisella toimijalla on jokin rooli. Homman juoni on vastustajien kampittaminen ja omien tavoitteiden havittelu.

Eettinen ongelma tässä on rakenteellinen. Ajatus ei ole uusi, vaan jo Habermas esitti tämän, käyttäen nimenomaan strategisuutta epäeettisen lähestymistavan nimenä. Suunnitelmallisuutta saa olla, ja täytyy olla, aina koordinoidussa inhimillisessä toiminnassa. Mutta viestinnän näkeminen strategisena kilpailuna, jossa on voittajat ja häviäjät, johtaa tällaisiin tapauksiin käytännössä. Se ei sovi julkiselle puolelle, ja väitän, ettei se oikeasti sovi (tai ole sopinutkaan) yksityisellekään.

Mieleeni on erityisesti suorastaan palanut Michael Porterin esimerkki viestinnän strategisesta käytöstä kilpailutilanteessa, jonka hän esitteli suomeksi vuonna 1984 julkaistussa teoksessa ”Strategia kilpailutilanteessa : toimialojen ja kilpailijoiden analysointitekniikat”. Siinä hän esitti, että yritys voi esimerkiksi tiedottaa tutkivansa parhaillaan jotain tiettyä uutta innovaatiota, vaikka tämä olisi täyttä sepitettä. Tämän toimenpiteen ainoa tarkoitus on hämätä vastustajia, jotta he eivät edes yrittäisi lähteä tutkimaan tätä uutta tuoteideaa, kun uskovat kilpailijan olevan jo pitkällä omassa pioneerityössään. Näin saadaan estettyä kilpailijaa hakemasta kilpailuetua alueelta, jolle ei itse kyetä. Eli oma lyhytnäköinen etu voidaan näin asettaa yhteiskunnan kehityksen edelle.

Strategisen viestinnän pahin puoli on se, että sillä oikeasti VOI päästä vastustajiksi nähdyistä niskan päälle, kun tieten tahtoen halutaan ja tilanne sellaiseksi muodostetaan. Esimerkkinä työmarkkinakeskustelut. Siellä jos pelaa avoimin kortein, niin vastustaja hyödyntää sen ja sitten saa selkäänsä. Mutta kaiken kaikkiaan yhteiskunnallisesti lopputulos on huono, kun yhden tahon lyhytnäköinen etu aiheuttaa kokonaisuudelle hallaa.

Nähdäkseni paras keino taistella strategisen viestinnän lähestymistapaa vastaan on tehdä siitä elinkelvoton. Kuten nyt journalistit parhaillaan valtionvarainministeriön kanssa koittavat: mikäli yhteiskunnan pelisäännöt ovat sellaiset, että manipulointiyritykset ja salailu johtavat turmioon, kun taas avoimuus ja läpinäkyvyys palkitaan, voi toisenlainen, eettisesti parempi näkemys (koulukunta, diskurssi – miksi sitä haluaa kutsua) viestinnästä päästä niskan päälle myös käytännössä, eikä vain moraalisena voittajana.

EDIT 1.12.2015: Ja tahtoisin vielä painottaa: suunnitelmallisuutta tarvitaan aina. Mutta strategisuus tarkoittaa aina jonkun älykkään, inhimillisen vastustajan voittamista: ennakoimista, hämäystä ja lyömistä. Viestintästrategia on ok juttu grand planina organisaatiolla, mikäli sillä ei tarkoiteta sitä, mitä Michael Porterin tapaiset (sekä sanakirja) tarkoittavat.

Lisäyksenä vielä, että strateginen viestintä on pahasta ennen kaikkea siksi, että sillä itsellään luodaan vihamielinen tilanne ja ympäristö yhteiskuntaan. Oman itsen asemointi vastustajiin nähden pyritään luomaan siten, että vastustajat ovat altavastaajana ja huonompia. Strategisuus, eli suunnitelmallisuus muita vastaan, on aina aggressiivinen toimi, hyökkäys. Tämä muovaa suhdetta muihin ympäristön ”pelaajiin”.

Lisäksi strateginen viestijä on se, joka määrittää pelin ja sen säännöt. Hän on se, joka julistaa vahvuudet ja heikkoudet ja miten niitä käsitellään. Strateginen toimija on proaktiivinen, hänen ”kilpailijansa”, tai pikemminkin uhrinsa, joutuvat toimimaan reaktiivisesti, näiden etukäteen saneltujen toimien sanelemilla ehdoilla.

EDIT: 1.12. 2015
Eli vielä lisäys siihen, mikä tässä hallintarekisterin valmistelussa on se ongelma: Tässä on muistio eli hallintarekisteriasian viestintäsuunnitelma, (lähde: mainio mtv3:n blogiteksti asiaan liittyen). Ministeriössä tiedetään, että esitys hankaloittaa viranomaisten tiedonsaantia ja tietojen julkisuutta eli toimittajien tiedonsaantia. He tietävät että se toimittajia eniten kaivelee. Mutta he ovat jo suunnitelleet, että tästä hankalasta asiasta ei puhuta, vaan painotetaan tätä toista asiaa ym. Kun tähän lisätään salailu (toimittajat saavat tietopyynnöillä toisilta viranomaisilta aiheeseen liittyvää materiaalia, jota valtionvarainministeriö ei luovuta jne.) sekä valehtelu, on paketti karmiva. Puhdasta strategista viestintää sekä manipulointia.

EDIT: 2.12. Käsittämätön kommentti valtioneuvoston viestintäjohtajalta:

Mantila toteaa, että kaikki viestintä on puutteellista jollakin tavalla. Viestintää suunnitellaan aina, eikä suunnittelua saisi demonisoida.

On eri asia suunnitella, kuin tietoisesti kampittaa!

EDIT: 2.12. Valtiovarainministeriön viestintäjohtaja Liinu Lehto kirjoitti kolumnin/blogitekstin, jossa kertoo ministeriön muuttavan toimintatapojaan. Vaikuttaa lupaavalta! Jäämme seuraamaan.

Strategisen viestinnän toimimattomuus kiteytyy tässä

Aamulehden juttu

Facebook-kommenttini asiaan: ”Itse asiassa uskon, että taustalla on viestinnän koulukuntaongelma. Tällainen vanhanaikainen näkemys lähtee siitä, että organisaation viestintä on strategista toimintaa, jolla tuetaan organisaation tavoitteita ympäristöön vaikuttamalla. Käytännössä se näkyy tällaisena pelailuna, jossa julkisuus on ikään kuin kilpakenttä, jota manipuloimalla voi voittaa.”

Esimerkiksi ”särkymätön viestintä” ja ProComin ja Viesti ry:n viestinnän eettiset ohjeet ovat mielestäni ristiriidassa perinteisen strategisen viestinnän kanssa. Käytännössä se näkyy erinomaisesti esimerkiksi tässä casessa.

 

Hankehakeminen tutkijoiden unelmoimisena

Nykyisenkaltainen yliopistoelämä on melkoisessa aallonpohjassa. Tutkijoiden ajasta menee valtava määrä hakiessa hankkeita, joita ei todennäköisesti edes saa. Tämä ulottuvuus on monesta melkoisen ahdistava.

Mutta ei sen tarvitse olla! Nyt Positive thinking ja Hakuna Matata kehiin! Viime yönä valvoin kolmeen ja laadin taas uutta hankehakemusta. Ei olisi ollut pakko hakea – jos tyytyisin siis siihen ajatukseen että ensi vuonna kun nykyinen hanke loppuu niin uusi ei alakaan. Olinpa tässä aikatauluttanut aikaa hakemuksen hiomiseen vaan eipä siitä tullut mitään, kun tuli sairastumisia.

Mutta enpä antanut sen masentaa. Viime yö oli mahtava. Luureista kuului sopivaa taustamusaa, 70-luvun progressiivista sci-fi-rockia ja UNELMOIN.

Väitän nimittäin, että hankehakemisessa on mahtavia ja tutkijoille terveellisiä ulottuvuuksia.

  1. Mikä olisi parasta? Ensinnäkin kun hankkeiden hakeminen on valtavan kilpailtua ja kaikenlaiset projektit raskaita, niin miksei sitä hakisi sellaista, joka on mielestäni oikein superhypertärkeää, mielenkiintoista ja jännää?
  2. Miten sen tekisin? Nyt kun hakemukseen laaditaan suunnitelma, niin pitää heti jo kehitellä, että miten tämän superhyperjännän idean nyt oikeasti toteuttaisin. ”Jos mulla olisi 500 000 euroa… ai että 10 000 liikenisi? No mitäs kaikkea sillä ehtisi…”
  3. Keitä mukaan messiin? Erityisesti tykkään hankkeista, joissa täytyy olla yhteistyökuviot jo valmiina. Se tarkoittaa, että hankehakemisesta tulee paitsi vieläkin työläämpää, niin myös hyödyllistä jo itsessään! Saan hyvän syyn lähestyä tutkimukseni olennaisia kohderyhmiä, kertoa/pitchata tutkimuksesta ja unelmoida YHDESSÄ, mitä kaikkea siistiä voitaisiinkaan tehdä. Tutkimus välittyy yhteiskuntaan jo etukäteen. Se on arvokasta jo itsessään!
  4. Hankehakeminen tuo unelmiin konkretiaa. Jos ihminen saisi kaikessa rauhassa tutkia tutkimuksiaan monta vuotta omassa kammiossaan, niin sehän voisi järkyttyä, kun ketään ei kiinnosta. Akateeminen unelmoija joutuu pohtimaan, että missä ajassa tekisin, missä, keiden kanssa, millä resursseilla ja sitten ennen kaikkea – miten saan tämän kaiken sellaiseen muotoon, että jotakuta kiinnostaisi ja sillä sitten vielä olisi jotain vaikutusta johonkin?

Loppujen lopuksi, tästäkään hankehakemuksesta ei todennäköisesti seuraa mitään. Vaan mitäpä hällä: sain rutkasti tosi hienoja ajatuksia, enkä malta odottaa, että pääsen tapaamaan niiden aihealueiden asiantuntijoita ja kohderyhmiä, että pääsisin kertomaan juttuni.

Mitä me voisimmekaan olla.

Niin mahtavia ideoita.

Tutkijan pitää nykyisin osata pitchatakin

Jokainen on ollut joskus huonolla luennolla. Ja sitten sellaisella aika hyvällä ja kenties loistavallakin.

Tutkijan pitää osata luennoida tutkimusaiheestaan esimerkiksi osana kurssia. Nykyisin on tullut uusi, monelle pakollinen viestintätapa: esimerkiksi rahoittajat jopa edellyttävät pitchiä.

Mitä pitchiä? Tässä videossa selvennetään vähän:

Ja tässä näitä esimerkkejä siitä, miksi pitchausta pitää harjoitella:

(Lisää pitchauksesta Pitchaus-sivullani!)

Isillä on työ, äidillä on työpaikka

Meillä kotona lapsiani on ihmetyttänyt isän ja äidin työn ero. Näin se menee:

Äidillä on työpaikka. Äiti on sairaanhoitaja.
Äiti lähtee usein aikaisin aamulla työpaikalle. Siellä äiti pukee työvaatteet, hoitaa sairaita, riisuu päivän päätteeksi työvaatteet ja tulee kotiin. Sairaat eivät maailmasta lopu, joten äidin työ jatkuu ja jatkuu aina vaan. Töistä saa kuukausipalkkaa, joka on suurin piirtein samanlainen joka kuukausi ja sitten on pari pitempää lomaa. Eli äidillä on pitkä vapaa, jolta saa silti palkkaa.

Isällä on työ. Isä on viestinnän kevytyrittäjä.
Isi saattaa yleensä lapset kouluun ja eskariin aamuisin lökäpöksyt jalassa, koska isin työ on ”joustavampi”. Toisaalta joskus isi pistää aamulla nappaskengät jalkaan ja pikkutakin päälle ja ampaisee jonnekin. Aika usein isi on kotona tietokoneen ääressä tekemässä niitä hommiaan, mutta aika usein se on jossain paikassa, joka yleensä on eri paikka kuin viimeksi. Isi tekee aina muutamaa eri hommaa yhtä aikaa, ja ne työt loppuvat: isi etsii koko ajan työtä, koska kun yksi työ on tehty, niin se on sitten valmis. Ja sitten pitää löytää uusi työ. Se uusi työ voi löytyä samasta paikasta kuin edellinen, taikka sitten ihan uudesta paikasta. Joinakin kuukausina isä voi saada paljon enemmän rahaa kuin äiti, joinakin kuukausina paljon vähemmän. Mutta lomaa isällä ei ole koskaan. Isä vain päättää olla tekemättä töitä silloin kun äidillä on pitkät vapaat. Siitä ei kukaan maksa rahaa.

Näin meillä. Tuttujen kesken sekä julkisessa keskustelussa puhutaan paljon töistä. Tänä aamuna luin esimerkiksi Marko Suomen mainion blogitekstin tulevaisuuden työstä, joka itse asiassa on jo täällä. Tämä kuvaus istuu todella hyvin omiin hommiini, ja varmasti aika monen muunkin töihin. Mutta Suomen työ taitaa olla sellainen hybridi, jossa yhdistyy sekä työpaikka että työ. Väittäisin kuitenkin, että yhä pienemmäksi näyttäisi käyvän niiden joukko, joilla on työpaikka. Ja yhä suuremmaksi kasvaa niiden joukko, joilla on työ. Tai pikemminkin – töitä.